Tarkoitushakuista viranhoitoa

Tässä sitä nyt ollaan työttömänä. Tosin ei kovin pitkään, mutta sen verran, että olen saanut kokemusta niin sähköisestä ilmoittautumisesta kuin byrokratian lonksuvista rattaista.

Erityisen paljon olen saanut kokemusta muiden virkamiesten tekemisistä. Tietysti olen tähänkin asti tajunnut, että mätämunia ja totaalista osaamattomuutta löytyy myös viranhaltijoissa. Vanhan sanonnan mukaan jos Jumala antaa viran, niin Hän antaa järjenkin, mutta nykyisin tämä ei enää päde, sen verran paljon on valtiolla erilaista suhmurointia ja vatulointia ja hyväveli-järjestelmiä. Silti jotenkin hävettää muiden puolesta se, että eivät edes yritä noudattaa ohjeita ja sääntöjä, vaan sooloilevat mitenkuten oman mielensä mukaan. Jos minun kanssani voidaan asioita tehdä hiukan sinne päin, niin miten mahtaa olla laita niiden kansalaisten, jotka eivät osaa lukea lakia ja sen perusteluja saati tehdä tulkintoja niiden pohjalta. Enää en yhtään ihmettele sitä, että työhallinnon toimista tehdyt valitukset ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Syynä eivät ole kenkut kansalaiset vaan ketkut virkamiehet.

Viimeksi kerroin, miten sain lainvastaisen työtodistuksen. Tänään sain uuden. Siinä työtehtäväni oli kerrottu lievästi sanoen erikoisesti. En täysin tunnistanut siitä toimenkuvaani ja tekemisiäni. Toisaalta jos esimies kuvitteli kyseisten tehtävien olevan vastuullani niin ei ihme, että hän oli tyytymätön työhöni. Tosin hän ei kertaanaan kehityskeskusteluissa avautunut ja ihmetellyt, mitä oikein teen, vaan yhdessä kirjasimme ne aidot työt ja toimet ja olimme miettivinämme niiden hoitoa. Loogisesti toiminut esimies olisi kopioinut suoraa sieltä tehtäväkuvani, mutta tämäpä päätti yllättää ainakin minut keksimällä ihan juttuja. Jostain syystä ne ovat kaikki sellaisia, ettei niillä potentiaalisia uusia työnantajia saada uskomaan monipuoliseen osaamiseeni vaan enemmänkin hyvin suppeaan ja turhaan erityisosaamiseen.

Koska olen nyt hetkellisesti virallisesti työtön, pitäisi työnantajan varmistaa, että saan tiedon työpaikalla avomeksi tulevista tehtävistä. Työnantajan onneksi vain sellaisista, jotka ovat kutakuinkin samanlaisia kuin se, josta tulin irtisanotuksi. Nyt olisi paikka avoinna, ihan määräaikainen virka, mutta mitään tietoa ei ole tänne asti herunut. Protokollan mukaan työnantajan tulee tiedustella TE-toimistosta, olenko yhä työtön ja sen jälkeen saan työtarjouksen, jonka perusteella minun on työtä haettava tai muuten menetän työttömyysetuuteni. Mitään ei ole kuulunut, joten ei kai minua ole parissa viikossa kokonaan unohdettu.

Tunnustan: olen silti täpinöissäni! Odotettavissa on työtarjous, johon tietenkin vastaan asiallisesti, teen näppärän hakemuksen ja pääsen haastatteluun. Jossa minut kovin kepeäksi todetaan ja osoitetaan ovea, koska osaamiseni ei riitä edes kyseiseen avustavaan tehtävään. Olo on kuin laboratorio-olosuhteissa toimivalla koehenkilöllä: nyt vihdoinkin testataan sitä, mitä on tullut viimeiset 13 vuotta muille opetettua eli työttömän työnhakijan toimimista ohjatussa työnhaussa. Sähköiseen oma-asiointiin tulee ruutu, johon minun tulee osata laittaa rasti ja sen perään päivämäärä, jolloin olen ollut yhteydessä työnantajaan ja edelleen sinne pitäisi ilmestyä ruutu, jonka saan rastittaa, kunhan työnantaja kertoo valinnan tulokset. Osaanko tehdä tätä oikein vai saanko selvityspyynnön tunaroinnista?

Ongelmaksi voi nyt muodostua se esimies, joka ei välttämättä muista velvollisuuttaan yrittää saada minua pois työttömyyden kurjimuksesta omaksi alaisekseen. Hän ei välttämättä huomaa, että laki vaatii ottamaan minuun yhteyttä. Kyse voi olla tietämättömyydestä (ei kai sentään yksikön päälliköllä näin perustavanlaatuisessa asiassa?) tai osaamattomuudessa tai kiireessä tai laiskuudessa tai siinä, että ei ole tarpeen, koska kuitenkin olen jo saanut työpaikan. Mutta kun sillä ei ole merkitystä, töitä tulee silti tarjota! Rakastan lain kirjainta ja sen henkeä ja etenkin monisivuista ja sekavaa soveltamisohjetta!

Jotenkin luulen, että tytön voi ottaa pois työhallinnosta, mutta lakia julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta ei voi noin vain ottaa pois tytöstä. Eikä paria muutakaan lakia. Tästä koituu vielä ongelmia.

Entä jos olenkin muodikkaasti erityisherkkä?

Minulla on virkamiehen sielu. Valtion virkamieslaki on tatuoitu jonnekin ydinjatkeeni ja selkärankani välimaastoon, joten osaisin todennäköisesti unissanikin vastata kysymykseen, onko virkamiehen ensisijaisena tehtävänä tehdä oikeita asioita vain asioita oikein. Kyseisen lain 4. luvun 14 pykälässä todetaan, että "Virkamiehen on suoritettava tehtävänsä asianmukaisesti ja viivytyksettä. Hänen on noudatettava työnjohto- ja valvontamääräyksiä. Virkamiehen on käyttäydyttävä asemansa ja tehtäviensä edellyttämällä tavalla." 

Miksikö olen nyt tullut siihen tulokseen, että minussakin saattaa olla jotain vikaa (jos ei aivotoiminnassa niin kokemuksen kokemisessa). Sain postitse työtodistuksen, johon esimies oli pyynnöistäni huolimatta rustannut arvioinnin työtaidosta, ahkeruudesta ja käytöksestä. Tai ei oikeastaan, hän oli ottanut hieman luovemman perspektiivin ja arvioi minun hoitaneen työni hyvällä työtaidolla, ahkerasti ja asiakasystävällisesti. Käytöksestä ei ole mainintaa, joten se lienee ollut jossain surkean ja ala-arvoisen tietämillä eritoten siksi, että menin aikoinaan luottamuksellisessa työtyytyväisyyskyselyssä arvioimaan lähiesimiehen johtamistaidot ja puolueettomuuden puutteellisiksi. 

Paperin luettuani herkistyin ja tuohduin välittömästi. Ensimmäinen läpi kohmeisten aivojeni humahtanut ajatus oli se, että aha, en olekaan suoriutunut töistäni kiitettävästi, vaikka aika monta kertaa pelastin kyseisen esimiehen hänen tietämättömyytensä aiheuttamista noloista tilanteista. Toinen ja vahvemmin vavisuttava ajatus oli, että esimies ei tunne työelämän yksinkertaisimpia ja jokapäiväisimpiä lainkohtia. Jos arviointeja ei työtodistukseen ole pyydetty, niitä ei pidä antaa!

Lähtökohtahan on, että minut irtisanottiin, koska työkokemukseni, osaamiseni, yhteistyötaitoni, viestintä- ja vuorovaikutustaitoni sekä kykyni uudistaa ja uudistua ovat puutteelliset. Eivät ne kovin kaksiset ole esimiehelläkään, jolle alkeellisin työtehtävä eli työtodistuksen oikeaoppinen kirjoittaminen on näköjään ylivoimainen asia. Kyllä, siinä lomakkeella on valmiina lokonen ko. asian kirjaamiseksi, mutta eikö muka kymmeniä vuosia esimiehenä toiminut henkilö tiedä, että siihen ei kirjoiteta yhtään mitään ellei erikseen ole pyydetty. Kyky uudistaa ei tarkoita sitä, että keskitason pomo saa omasta päästään ryhtyä muuttamaan lakeja oman mielensä mukaisiksi.

Kyse on periaatteesta. Virkamiehenä minun tehtäväni on tehdä oikeita asioita oikein, ei vähän niin kuin sinnepäin tai melkein. Samaa minulla on oikeus odottaa entiseltä esimieheltä. Töitä ei tehdä mitenkuten vaan virkamiesmäisen asianmukaisesti ja viivytyksettä. Asianmukaisuus tarkoittaa sitä, että noudatetaan kaikkia niitä lakeja, jotka siinä tilanteessa tekemiseen vaikuttavat. Jos ei osaa tai tiedä, voi aina tarkistaa Finlexistä tai kysyä saman työnantajan palvelussa olevalta lakimieheltä. 

Aikanaan joku antoi ohjeen, että  kannattaa aina palkata itseään fiksumpia, silloin syntyy kunnon tulosta. Ehkä valtiolla pomoa fiksummat kannattaa irtisanoa, koska silloin virastoon ei jää ketään, joka huomaisi esimiehen osaamattomuuden. Koska olen tavallista jääräpäisempi, laitan vielä tänään entiselle esimiehelle sähköpostia, jossa muistutan työsopimuslain 6. luvun 7. pykälästä. Siihen on yksiselitteisesti kirjoitettu, että "Työntekijän nimenomaisesta pyynnöstä todistuksessa on lisäksi mainittava työsuhteen päättymisen syy sekä arvio työntekijän työtaidosta ja käytöksestä". Esitän entiselle esimiehelle kysymyksen, missä vaiheessa olen mennyt mainesanoja työtodistukseen anomaan ja samalla uudistan pyyntöni saada lainmukainen työtodistus asianmukaisesti ja viipymättä.

Olen erityisherkkä. Loukkaannun siitä, että virkamiehet eivät minun kohdallani noudata lakia tai sen henkeä. Eipä ihme, että viimeiset puoli vuotta olen ollut koko ajan henkisesti näppylöillä.

Nöyryytysten katkeamaton virta

Viimeksi kirjoitin siitä, miten viimeinen työpäiväni ja lähtöni ELY-keskuksesta eivät herättäneet esimiestasossa mitään vimmaa hyvästellä. Ei minkäänlaista pieni- tai suurimuotoista työsuhteen lopettamiseen liittyvää rituaalia, jolla olisi laitettu ii yhdelle elämänvaiheelle. Ei mitään kiitosta tai edes hätäistä heippaa. Kun muutut näkymättömäksi niin pysyt sellaisena, vaikka pitäisit vähän ääntäkin itsestäsi.

Onneksi kaikkia samasta organisaatiosta irtisanottuja ei kohdella yhtä tylysti. Se toinen irtisanottu sieltä toisesta yksiköstä saa viimeiselle työpaikkapiipahdukselleen kulkukortin- ja avaintenluovutuksen yhteydessä paikalle apulaisjohtajan ja esimiehensä ja kuulemma samalla ojennetaan läksiäislahjatkin, koska vielä töihin jäävällä väellä on niin paha mieli puolestaan. Minun vuokseni ei kukaan ole virallisesti pahoillaan! Epävirallisesti tosin on, mutta se on kokonaan toinen juttu.

Nyt minulla on jämäkkä peiliinkatsomisen paikka! Siellä se on, vähän rupsahtanut, silmälasipäinen pullea naishenkilö, joka ei ole edes sen arvoinen, että joku haluaisi viideksi minuutiksi keskeyttää viikkopalaverinsa ja virallisesti kätellä läksiäisiksi. Saahan ihmiselle tyly olla, mutta että ihan oikeasti vielä tässä vaiheessa pystytään olemaan näinkin epätasa-arvoisia kahden irtisanotun kanssa! Toisen lähtöä pahoitellaan, toisen lähtöä ei noteerata. Melkein tekisi mieli kysyä, että mitä olen tehnyt tämän ansaitakseni. 

Vaan en kysy, koska itseään on ihan turha kiusata muiden tyhmyydellä. Olen iloinen sen toisen irtisanotun puolesta, hänestä on haluttu pitää huolta loppuun asti ja osoittaa, että irtisanomisesta huolimatta hän on arvokas ihminen ja hyvä työntekijä. Minulle vain omat työkaverit osoittavat tämän saman, ei talon virallinen johto. Taas kerran ollakseni rehellinen: arvostan enemmän työkavereitten mielipidettä kuin niiden, jotka ovat menneet piiloon työpöytiensä taakse, jotta kukaan ei kuvittelisi, että heidän pitäisi jotenkin ottaa asiaan kantaa. 

Voi ei teidän olisi tarvinnut!

Viimeinen työpäivä. Humoristisia puheita, leppoisaa parempia aikojen toivottelua, muutama muistelma ja lopuksi kulkuluvan ja parkkikortin luovutus, taputuksia olalle ja iloista naurua, ehkä vähän haikeutta. Että mukavasti meni, mutta menköön. Talon johto ja esimies hyvästelemässä ensimmäistä irtisanottua virkamiestä arkikahvittelun merkeissä ilman mitään kakullisia juhlallisuuksia. Ei teidän olisi todellakaan tarvinnut minun takiani!

Ja eihän teidän tarvinnutkaan, koska irtauduin työyhteisöstä eleettömän huomaamattomasti ilman, että kukaan olisi millään tavalla huomannut lähtöäni. Tai no - valehtelin - työkaverit panivat sen merkille ja pyynnöstäni jättivät vaille juhlallisuuksia, mutta muuten ketään ei kiinnostanut se, pidänkö avaimet ja kännykän vai luovutanko ne pois. Ei mitään esimiestason hyvästelyä ja työtodistuksen ojentamista, ei huolta siitä, olenko muistanut tyhjentää tietokoneelta tiedostoni, ei kyselyjä siitä, olenko tarkistanut, että tekemättömät työt on saattaen vaihdettu. Ei mitään mielenkiintoa lähtööni.

Melkein voisin väittää, että työpaikkakiusaamisen jaloin ja korkeatasoisin muoto on nyt koettu. En ole edes sen arvoinen, että joku lukuisista päällikkövakanssin ansainneista olisi valtuutettu varmistamaan, että todella ymmärrän poistua muonavahvuudesta. Opin, että irtisanottuna lähteminen ja taloon töihin tuleminen ovat samantasoisia asioita. Kumpaakaan ei osata hoitaa kunnialla. Molemmissa ihmetellään kädet levällään (ja oman esimiehen kohdalla pää kaappiin piiloon taivutettuna, ettei kukaan vain huomaa), että mitä pitäisi tehdä ja kuka tietäisi, että mitä tehdään ja jos kaikki vain oltaisiin ihan hipihiljaa, niin aika hoitaa asian kuntoon tai sitten on jo liian myöhäistä.

Nauratti ja huvitti. Yksi tämän blogin olennaisimpia tehtäviä on toimia muistina siinä vaiheessa, kun asiat on jo ohitettu. Siksi tämäkin "lähtö ilman hyvästelyjä" -episodi on vain yksi osoitus siitä, millainen on valtio työnantajana, miten toimitaan tilanteissa, joissa pitäisi osoittaa kaikille vielä töihin jääville, että hei, me arvostetaan teidän työtä. Ehei, nyt näytettiin oikein kunnolla, että ei oikeastaan arvosteta ollenkaan. Kun sinne YT-ohjeisiin ei ole kirjattu, että "irtisanotulle työntekijälle sanotaan viimeisenä työpäivänä reippaasti hei-hei ja toivotetaan mukavaa jatkoa", niin sitten ei kukaan osannut tehdä mitään.  Ns. alkeelliset kohteliaisuussäännöt kun eivät ole valtiolla kovin korkeassa kurssissa.

En odottanut lahjoja, kukkia ja puheita. Odotin perusinhimillistä kohtelua. Tai no oikeastaan en edes odottanut, kunhan kohtalaisen uteliaana ihmettelin, että näinkö karusti työura voi päättyä. Heikompi olisi voinut tirauttaa kyyneleen, vaan en minä. Hain kirjaamosta pinkan papereita ja ryhdyin laatimaan sähköpostia lakimiehelle. Tuli sellainen olo, että pieni irtisanomisen riitauttaminen olisi nyt paikallaan. Eikä mikään oikeastaan piristä viimeistä työpäivää niin paljoa kuin valitusviranomaisen osoitteen varmistaminen. Jopa siinä tilanteessa, jossa uusi työ jo odottaa ottajaansa.

Miksi te nyt minua halaatte?

Onnellisia loppuja ei ole, mutta ainakin yksi epäonneton välietappi on nyt saavutettu. Sain töitä. Virattomasta tulee taas virallinen ainakin siihen asti, kunnes seuraava YT iskee pienen ihmisen kanveesiin.

Kerroin uutisen ns. loppukeskustelussa, jossa ensin allekirjoitin paperin, jonka mukaan olen saanut tiedokseni talon johdon signeeraaman virastapidättämispäätöksen (tulee ikuisesti näkymään nimikirjassani ja todennäköisesti nakutetaan myös hautakiveen eli paha, paha juttu) ja sen jälkeen huomautin, että ennalta harjoitellut liturgiat ovat nyt turhia, koska monenlaisen kompuroinnin jälkeen olen noussut suosta ja saanut töitä. 

Sitä ilon ja riemun määrää! Että miten hienoa ja kyllähän me koko ajan toivoimme ja nyt on niin mukavaa meillä kaikilla. Ai niinkö? Minusta kyllä näytti, että isolla osalla johtoporrasta oli ihan mukavaa jo ennen kuin sain uuden työpaikan. Uutinen levisi kulovalkean tavoin ja tämän tästä tuli joku halaamaan ja onnittelemaan. Jopa esimies, joka ei ole puoleen vuoteen puhua pukahtanut, saapui työhuoneeseeni ja taputti olalle, että niin mukavia uutisia on saatu. Siis tämä sama mies, joka ihan itse päätti, että minun pitää lähteä - hän on nyt niin iloinen siitä, että sain töitä. Että tärkeä osaamiseni tulee käyttöön. Että voin sitten olla linkkinä uuden työnantajan suuntaan, jos vaikka vanhalla työpaikalla tarvitaan tietoja.

Toisten jaloille oksentaminen on epähienoa, mutta vähältä piti, että en sitä tehnyt. Olen aidosti iloinen kaikista  onnitteluista, joita sain niiltä, jotka olivat prosessin aikana minua jaksaneet kuunnella. Kaikki muut tekopyhät ja ylipirteät "kyllähän me koko ajan sanottiin, että hyvin tässä käy" -tyypit olen valmis sulkemaan hissiin ja päästämään sen vapaaseen pudotukseen. En arvosta heitä lainkaan. Jos on kyennyt olemaan hiljaa kuukausia, on turha nyt avata suutaan tässä asiassa. 

Kyllä, olen ilkeä. Jos on pystynyt vaiti seuraamaan sivusta toisen kiirastulta, ei kannata sen loppumetreillä ryhtyä ystäväksi. Se on vain osoitus siitä, että nyt kun en enää ole tarttuvaa työttömyyttä sairastava työkaveri, vaan ehkä mahdollisesti osa hyödyllistä verkostoa, niin kelpaan askelmaksi eteenpäin. Aivan kuin muka olisi koskaan ennenkään suostunut kenenkään portaaksi tai kynnysmatoksi. Aivan kuin en juuri siksi tullut irtisanotuksi.

Aika moneen sähköpostiin olen näinä päivinä kirjoittanut, että "loppu hyvin, kaikki hyvin". Harmi, että elämä ei mene niin. Onnellisia loppuja ei ole. On vain hetkellinen helpotus siitä, että jotkut asiat jatkuvat aikansa ja nykytermein "voin tarttua uusiin haasteisiin". Nyt vain tiedän entistä varmemmin, että ne haasteet voivat hetkessä muuttua täysin merkityksettömiksi, jos jossain niin päätetään. Työ tulee olemaan entistä enemmän vain työtä enkä edes haaveile siitä, että työurani jatkuisi eläkepäiviin asti. Valtio on jo  näyttänyt minulle armaat äidinkasvonsa ja irtisanomishalukkuutensa eikä minulla ole mitään syytä epäillä, etteikö sama voisi vielä kerran toistua. 

Juuri kun luulit, että maksimaalinen nöyryytys on jo koettu

Olen lukuisten työssäolovuosieni aikana hakenut työpaikalla sisäisessä haussa virkaa jos toistakin. Olen ollut jokaiseen niistä pätevä, mutta en koskaan sopiva. No, kaikkea ei voi saada.

Tähän irtisanomisaikaan liittyy leikki, jonka aavistin, mutta jonka laajuudesta en ollut tietoinen. Kun talossa tulee sisäiseen hakuun mikä tahansa virka, pitää minua haastatella potentiaalisena työntekijänä, vaikka en olisi pätevä, sopiva tai tehtävien hoidon kannalta oikealla korkeakoulututkinnolla varustettu. Niinpä olin jättänyt huomiotta tehtävän, jossa olisi tarvittu sitä äärimmäisen harvinaislaatuista osaamista, jota minulla ei ole. Tämä siis ottaen huomioon sen, että elämässäni on jo ollut lähes 30 työvuotta, joiden aikana olen ehtinyt tekemään laajakirjoisempaa työtä kuin mihin määrään useimmat antibiootit pystyvät. 

Jouduin yllätykseseni talon ylimmän johdon vastapeluriksi työnhakuhaastatteluun ja vastaamaan kysymyksiin, joissa minulta tivattiin, miksi juuri minut pitäisi kyseiseen tehtävään valita. Siis siihen tehtävään, jota en ole hakenut, koska mielestäni minua ei pitäisi valita, koska se edellyttää osaamista, jota minulla ei ole. Uskon, että jopa herra Kafka olisi kohottanut toista kulmakarvaansa moista absurdiutta seuratessaan, jos olisi päässyt tilaisuutta kuulemaan. Jostain syystä tätä leikkiä ei voitu pelata kuin Monopolia pikkulasten kanssa eli sopimalla uudet säännöt, joiden perusteella nopeutetaan ja yksinkertaistetaan tahtia, mutta saadaan kuitenkin voittaja selville. Ei siis voitu rupattelemalla sopia, että olen valmis ilmaisemaan kiinnostukseni ko. tehtävään, mutta samalla hyväksymään sen tosiseikan, että koulutukseni tai työelämässä hankittu osaamiseni eivät tue ko. tehtävän hoitamista siinä laajuudessa kuin olisi tarpeen.

Ehei, nöyryytys piti  koettaman pohjamutia myöten ihan siltä varalta, että joku saisi päähänsä varmistaa, että YT-neuvottelujen ulkoisiin muotoihin kuuluva protokolla on täysimääräisesti käyty läpi. Piti saada aikaan pöytäkirja, piti saada aikaan dokumentti, joka todistaa, että haastattelu on tehty ja vieläpä perusteellisesti.

Muistin ne kaikki muut haastattelut, joissa olen aidosti halunnut uutta tehtävää, jota en sitten saanutkaan. Tiesin sen kaiken osaamiseni, jota työnantaja ei koskaan halunnut täysimääräisesti käyttöön. Jossain ajatusteni taustalla jyskytti mustana vihansekainen järkytys, joka valtasi mielen, kun aikoinaan toisen henkilön valintaa perusteltiin hänen  kymmenen kotiäitivuotensa aikana syntyneellä monipuolisella esimieskokemuksella. Miten monta kertaa työntekijää voidaankaan nöyryyttää osoittamalla hänelle, että hän ei oikeastaan ole mitään? Jos haluat uusiin tehtäviin ja olet hankkinut vapaa-ajalla niihin osaamista, niin et takuuvarmasti kelpaa, mutta jos tiedät, että tässä tehtävässä et ole parhaimmillasi, niin päädyt omituiseen selittelytilanteeseen.

En jotenkin uskonut, että esimiehen ärtymystään pidätellen johtamien  muutoskeskustelujen ja luottamusmiehen kanssa väsättyjen turhien vastineiden jälkeen mikään prosessiin kuuluva tapahtuma yllättäisi tai saisi tolaltaan, mutta enää en ole varma. Kun on puolen vuoden ajan harsinut itseään kokoon ja luonut uutta tulevaisuutta määränpäänä ja kohtalonhetkenä marraskuun viimeinen päivä, niin tässä vaiheessa tuntuu enemmän kiusaamiselta kuin kädenojennukselta päätyä työpaikkahaastatteluun puolustamaan itseään. Olen pahoillani, että en aikoinaan tajunnut opiskella sitä, mitä työnantaja nyt tarvitsee edellinen viranhaltijan vaihdettua parempiin tehtäviin. Olen pahoillani, että irtisanomiseni aiheuttaa työnantajalle ylimääräistä vaivaa. Olen ihan oikeasti pahoillani siitä, että työnantaja valitsi irtisanottavaksi juuri minut, joka olen työnantajalle taloudellinen rasite sekä ollessani töissä että päätyessäni pitkäaikaistyöttömäksi. 

Minun kanssani työnantajalla ei ole yhtäkään hyvää vaihtoehtoa. Ei enää. Ja jotta kaikki katastrofin ainekset olisivat ilmassa: minulla ei ole edes sitä yhtä vaihtoehtoa! Tiimalasissa aika käy vähiin, kaikki eilisen varmuus on viety ja löyhästi hirtetyn köysi heiluu yhä vinhemmin.

Kamelinkin selkä taittuu

Tätä prosessia on nyt rummuteltu pitkään ja yli 6 kk ajan olen tiennyt, että viimeinen työpäiväni on 30.11.2015. Työnantajan kanssa on käyty muutoskeskusteluja ja täytetty lomakkeita ja kirjoiteltu vastineita, mutta mikään ei ole muuttunut. Kun ei ole töitä eikä ole rahaa, niin tuotannolliset ja taloudelliset  edellytykset irtisanomiselle täyttyvät. Jos nyt toimintamenoja jää tänä vuonna käyttämättä lähes 300 000 euron verran, niin sillä nyt ei ole mitään merkitystä minun kannaltani.

 

Olen henkisesti irtaantunut työpaikasta, se ei enää merkitse tilana minulle mitään. Kopiokonetta tietty tulee ikävä, mutta muuten en tunne tässä työpöydän ääressä istuessani yhtään mitään kaihoa tai surua. Loppu mikä loppu. Ajatukset ovat tulevaisuudessa ja niissä asioissa, jotka siellä odottavat. Oikeastaan aika monet mukavat asiat.

 

Tai niinhän minä luulin. Tänään - siis 24 vuorokautta ennen laivani uppoamista - tuli tieto, että ehkä sittenkin talosta löytyy jotain. Kun nyt kuitenkin olen joskus aikaisemmin tehnyt yhtä ja toista ja kun on näitä eläköitymisiä ja muuta, niin voisinko harkita, että vielä kerran katsottaisiin, mitä saattaisi olla tarjolla. Ei tietenkään mitään varmaa, ainoastaan vahva ehkä. Mikään ei ole todellisuudessa muuttunut muutoskeskusteluni jälkeen, silloin ei ollut mitään, missä osaamisestani voisi olla hyötyä. Nyt yllättäen jostain kaivautuu tehtävä tai kaksi, joilla työsuhdettani voidaan jatkaa.

 

Miksi minusta tuntuu, että ainoa syy töiden jatkumiselle on johdon korviin kantautunut tieto siitä, että riitatilanteessa työnantaja joutuisi oikeudenkäyntikulujeni maksajaksi ja keskivahvan paheksunnan kohteeksi? Jos kimpaantuisin kunnolla ja veisin irtisanomiseni tarkemmin analysoitavaksi leivättömän pöydän ääreen, niin maineensa menettäisi vain valtiotyönantaja, en minä. Vastaavia caseja löytyy valtakunnasta pilvin pimein, mutta minä saattaisin olla se hankala henkilö, joka piittaamattomasti lähtisi kokeilemaan irtisanomisperusteluiden rajoja. Ikävä julkisuus ei ole sitä, mitä aluehallinto tällä hetkellä kaihoaa.

 

Joten minua on nyt hilattu löysässä hirressä hiukan ylemmäs, mutta samalla tönäisty kiivaasti keinumaan. Voi olla, että kuristun napakammin tai sitten putoan silmukasta. Irtisanomisprosessiksi nimetty jännitysnäytelmä jatkuu tunnelman tiivistyessä loppua kohti.

Me sitten soitellaan

No sepä kiva! Soittoa ei yleensä kuulu, mutta ihan mukavaa, että työpaikkahaastattelun päätteeksi niin lupailette.

Olen käynyt aivan liian monessa haastattelussa, koska olen alkanut vähitellen ilkeilemään vastapuolelle. Ehkä he eivät sitä huomaa, mutta itse olen havainnut toistavani samoja tyhjänpäiväisiä fraaseja kuin parasta Sarasvuon mantraa uskotellessani kuulijoille, että kaikki on mahdollista ja haluan ehdottomasti ja vielä vähän enemmän tämän työn. Enkä oikeasti halua sitä yhtään. En vastaa kysymyksiin vaan vahvasti niiden ohi, laajentelen osaamistani omituisiin sfääreihin (oikeasti en osaa SPSS-ohjelmaa, mutta jos te ette tiedä, mihin sitä käytetään, niin kyllä minä voin vähän huijata, että jo toki se on minulle tuttu) ja uskoudun kuulijoilleni huokaamalla, että olen sillä tavalla onnellinen, että minulla on aina ollut äärettömän hyvät esimiehet. Pöydän alla sormeni ovat ristissä ja sisäinen kikattajani suorastaan hirnuu naurusta, mutta näin tämä menee: haastattelu on hauska leikki, jossa on tutut vuorosanat ja samanlainen loppu. Me sitten soitellaan ensi viikolla, että mikä on tilanne valinnoissa.

Järkyttyisin aika tavalla, jos joku soittaisi perään. Se romuttaisi kokonaan mukavat leppoisat päiväni, jotka alkavat työsähköpostin sisällön vakoilemisella (hyvänen aika, työtyytyväisyyskyselyyn on vastannut ennätysmäärä väkeä, hiphurraa vaan teille kaikille, jotka olette osanneet vastata kyselyyn oikein) ja jatkuu valtion avoimien työpaikkojen listan lukemisella. Sen jälkeen on syytä siirtyä juomaan kahvia ennen kuin kirjoittelee hakemuksia ja lähettelee ansioluetteloitaan ja naureskelee itselleen. Olen suorittanut virkamiesruotsin, osaan siis kyseistä kieltä suorastaan hyvin. En tosin puhu sitä tai ajoittain edes ymmärrä, mutta valtiolla kummastakaan taidosta ei ole erityisemmin hyötyä muutenkaan.

Lounaan jälkeen luen nettilehtiä, vilkaisen Oikotien ja Monsterin avoimia työpaikkoja ja katson televisiosta vanhan kotimaisen elokuvan. Sen jälkeen on aika juoda lisää kahvia ja miettiä, millä adjektiiveilla vahvistaisi olevansa omatoiminen ryhmäpuurtaja. Jos joku työnantaja vielä tämän kaiken kiireen keskellä soittaisi, niin varmasti hämmentyisin niin, että en edes kuuntelisi vaan lupautuisin tilaamaan ilmaisnäytteen niveltennotkistajaa, jos saan maksaa tilausmaksun yhdessä erässä. 

Pahinta on se, että en edes ole vielä virallisesti työtön, vaan vasta harjoittelen moista olomuotoa. Miten kiire sitä onkaan siinä vaiheessa, kun työpaikan ovi on virallisesti sulkeutunut takanani ja täyspäiväinen työnhaku alkaa. Vielä ei TE-toimisto hätyyttele työtarjouksilla enkä joudu vastaamaan selvityspyyntöön todentaakseni sitä, että en harjoita yritystoimintaa eikä minulla ole yrittäjäpuolisoa, joka voisi ainakin teoriassa työllistää irtisanotun. Tässä vaiheessa sitä kiittelee itseään kaukonäköisyydestä. Tyhmemmillä ratkaisuilla joutuisin puolison elätettäväksi ihan työhallinnon päätöksellä. Pois se minusta.

Byrokratian raivoisa ratas

Irtisanomisprosessi valtiolla on varmaan yksi antoisimpia aiheita toteuttaa itseään. Siis jos sattuu olemaan se taho, joka saa päättää, mitä kaikkea lystiä voi keksiä saadakseen systeemistä mahdollisimman omituisen.

 

Olen juuri äsken allekirjoittanut paperin, jolla kahden todistajan allekirjoituksin vahvistetaan, että minulle on saatettu tiedoksi mahdollisuuteni pyytää luottamusmiehen ja pääluottamusmiehen kuulemista. Nyt siis tiedän, että moinen on mahdollista. Mutta ei tässä vielä kaikki: seuraavaksi minun tulee tehdä kolmen vuorokauden sisällä työnantajalle kirjallinen pyyntö siitä, että pääluottamusmiestä tai luottamusmiestä ihan oikeasti kuultaisiin asiassani. Ei riitä, että suullisesti ilmaisen toiveeni samantien ja laitan meiliä luottamusmiehelle.

 

Tässä hassunhauskassa irtisanomisleikissä on monia erilaisia huippukohtia, joista jokaisesta laaditaan muistio tai kuulemiskirje tai joku muu paperi, jolla ei ole mitään muuta tehtävää kuin olla mahdollisessa riitautuksen jälkeisessä oikeudenkäynnissä todistuskappaleena siitä, että työnantaja on toiminut oikein. Muodollisesti on saatu aikaan nivaska papereita, joiden avulla on todennettavissa, että kaikki tarvittava on tehty. On annettu irtisanottavalle mahdollisuus vastineeseen ja kuulemiseen ja - kehtaanko sanoakaan - puolustautumiseen. Aivan kuin työnantajan kohtuullisen perusteeton päätös olisi irtisanotun vika.

 

Siinä sivussa on unohdettu etsiä mahdollisia tekemättömiä tehtäviä oman viraston sisällä eikä työnantaja ole hetkeäkään pohtinut sitä, miten isot taloudelliset irtisanomisperusteet lähes 300 000 euron säästöt toimintamenomäärärahoissa oikeastaan oikeuttavat. Onko ihan oikeasti olemassa tuotannolliset ja taloudelliset perusteet irtisanomiselle, jos työt eivät ole kadonneet minnekään ja rahaakin on säästössä hieman enemmän kuin parin kuukauden palkkani verran?

 

Tässä vaiheessa virattomaan virkamieheen alkaa iskeä taisteluväsymys. Vieläkö jostain löytyy joku muodollisuus, joka pitää täyttää ennen kuin pääsen lähtemään? Odottaako jossain kulman takana japanilainen teeseremonia, ilmoitus mahdollisuudesta vastaanottaa palkkansa dollareina tai toivonkipinöitä turhaan ounasteleva lappunen, jossa kerrotaan, että täydenkuun aikaan parillisina päivinä on tarjolla työsuhteen jatkumisen mahdollisuus, jos ehdin 20 sekunnissa kirjoittamaan näkymättömällä musteella kahdeksansivuisen vastineen irtisanomisen täytäntöönpanoilmoituksen saapumisen varoitusilmoitukseen.

 

Miksi minusta tuntuu suunnilleen samalta kuin kuolemaantuomitusta, joka saa tehdä erilaisia näennäisanomuksia teloitukseen asti? Ei siksi, että siitä olisi mitään hyötyä vaan siksi, että teloittajasta tuntuu mukavalta tietää, että kyllä hän sai mahdollisuutensa, kyllä me kuuntelimme.

 

Jossain taustalla byrokratian raivoisa ratas pyörii omaa tahtiaan.

 

 

En minä tiedä, mihin suuntaan teidän pitäisi tätä projektia viedä!

Viime viikkojen aikana työpaikkahaastatteluista on tullut jo melkein tapa. Ja kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa.

Olen täydellisen kyllästynyt siihen, että joka kerta minulta kysytään, mihin suuntaan olisin kehittämässä kyseistä projektia/tehtävää tms. johon nyt kulloinkin olen ollut hakeutumassa. Uskokaa jo, en minä voi tietää, missä projektissa tällä hetkellä ollaan menossa, koska siitä ei löydy mitään asiakirjoja ja työpaikkailmoituksessa nimetty vastuuhenkilökään ei ole osannut mitään tietoja jakaa saati lähettää ajantasaista informaatiota tilanteesta. Ja koska en tiedä, missä nyt ollaan, en voi tietää, mitä pitäisi ensimmäiseksi tehdä, keneen olla yhteydessä ja mihin suunnata seuraavaksi voimavaroja. Jos se on kaiken lisäksi tarkasti raamitettu ESR-projekti, niin ennen vahvistetun projektisuunnitelman lukemista ei kamalasti kannata ottaa kantaa siihen, mitä olisi kiva tehdä. Voi olla, että rahoittaja olisi erittäin paljon eri mieltä asiasta.

Joka kerta vastaan jotain ympäripyöreän olematonta verkostoitumisesta ja vuorovaikutuksesta organisaatioiden eri tasoilla unohtamatta voimaannuttavaa kanssakäymistä asiakkaiden kanssa. Minun mielestäni ensimmäisten työpäivien asiana on selvittää, millaisessa työryhmässä tulosta ollaan tekemässä ja missä sitä oikeasti ollaan menossa. Vasta sen jälkeen voi tietää, onko jotain jäänyt unohduksiin ja mitä suunnanmuutoksia pitää tehdä tilanteen korjaamikseksi, jotta asiat sujuvat niin kuin pitää. Työpaikkahaastattelussa on kokonaan arvailujen varassa, joko projektissa on pidetty yhteispalaveri kolmannen sektorin toimijoiden kanssa tai missä vaiheessa syysseminaarin järjestelyt ovat. Älkää siis kysykö siltä työpaikkaa hakevalta, mitä pitää tehdä ellette kykene ensin kertomaan, mitä jo on tehty. Joskus tuntuu kovin vaikealta saada vastausta edes siihen, mitä pitäisi olla tehtynä.

Älkääkä vaikuttako loukkaantuneilta, kun kysyn, mitä puolen vuoden kuluttua täytyy olla valmiina, mitkä ovat seuraavan kuuden kuukauden tavoitteita ja mikä on budjetti. Joka kerta nämä kysymykset esitettyäni haastattelijat ovat ryhtyneet kuhisemaan, että ei ole vielä päätetty ja se on aika lailla projektinvetäjän vastuulla ja rahasta ei ole vielä tehty mitään sitovaa varausta, kun se tai tämä komitea tai muu konklaavi ei ole kokoontunut. Hyvänen aika - jos pystytään kysymään työnhakijalta valistunut arvaus siitä, mihin ollaan menossa, niin luulisi työpaikkaan tarjoavien edes suunnilleen tietävän, missä heidän mielestään on jutun ydin, koska se todennäköisesti saavutetaan ja paljonko se  saa maksaa.

Minä olen työpaikkahaastatteluissa valmistautunut kertomaan itsestäni ja osaamisestani. Toki olen etukäteen perehtynyt organisaatioon, jonka palvelukseen olen hakeutumassa, mutta nettisivujen, satunnaisten pöytäkirjojen tai esityslistojen perusteella en voi olla hakemani työtehtävän asiantuntija. Harmi, että työpaikkahaastattelussa pöydän molemmin puolin tunnutaan olevan yhtä avuttomia sen suhteen, mitä oikein ollaan hakemassa. Työnantajapuoli ei ole vielä miettinyt muuta kuin että joku palkataan ja minä puolestani en ihan oikeasti voi tietää, mitä edellinen tehtävänhaltija on tehnyt hyvin tai jättänyt kokonaan tekemättä. Kysykää häneltä, missä mennään! Kertokaa se sitten minulle, niin pystyn luettelemaan, mitä osaamista ja kokemusta minulla on tarjottavana.

Strömsö on tästä kaukana

Valtion virkamieslaki on vuodelta 1994. Sen kirjain ja henki ovat olleet ohjeena tässä minunkin irtisanomisprosessissani. Sen 7. luvun 27 § mukaan "Viranomaisella on oikeus irtisanoa virkamies, jos... virkamiehen tehtävät tai viraston mahdollisuudet tarjota virkamiehelle tehtäviä suoritettaviksi olennaisesti ja muutoin kuin tilapäisesti vähenevät". Edelleen on tarkennettu, että "perustetta irtisanomiseen ei katsota olevan ainakaan silloin, kun irtisanomista on edeltänyt tai seurannut uuden henkilön ottaminen samankaltaisiin tehtäviin eikä viraston toimintaedellytyksissä ole vastaavana aikana tapahtunut muutoksia tai irtisanomisen syyksi ilmoitetut tehtävien uudelleenjärjestelyt eivät tosiasiallisesti vähennä virastossa tarjolla olevia tehtäviä tai muuta tehtävien laatua". Myöhemmin todetaan vielä toiveikkaasti, että "Viranomaisella ei kuitenkaan ole oikeutta irtisanoa virkamiestä 1 momentissa säädetystä syystä, jos virkamies voidaan samassa virastossa ammattitaitoonsa ja kykyynsä nähden kohtuudella sijoittaa uudelleen tai kouluttaa uusiin tehtäviin taikka jos virka 5 §:n nojalla siirretään toiseen virastoon".

 

Näin siis laki, mutta käytäntö on toinen.

 

Minun irtisanomistani edelsi YT-neuvottelujen aikana toisen henkilön ottaminen tehtäviin, joihin olisin ilman erillistä koulutusta ollut pätevä, työkokemuksen pohjalta jopa pätevämpi kuin tuo valittu henkilö. Valitettavasti lakia tässä tapauksessa tulkittiin niin, että koska tuo toinen oli jo irtisanottu, oli hänellä suurempi oikeus tulla valituksi kuin minulla.

 

Asia kääntyy päinvastoin nyt, kun minut on irtisanottu. Valtionkonttorin ohjeen mukaisesti pääsen haastatteluihin TEM-konsernin sisällä, mutta ne eivät johda työllistymiseen, koska sanalla kohtuus on erilainen sisältö sen mukaan, määritänkö sitä minä vai työnantajapuoli.

 

Paras ja tuorein esimerkki tästä on viimeksi hakemani virka, jossa tehtävänkuvauksen mukaan tehtävä edellytti "kokonaisvaltaista näkemystä nuorten palvelujen kehittämisestä sekä laajaa yhteistyöverkostoa. On tunnettava hyvin työ- ja elinkeinopolitiikka, sosiaali- ja nuorisopolitiikka sekä EU-työskentely". Valitettavasti en tullut valituksi, koska "tarvitsemme tehtävään henkilön, jolla on vankkaa kokemusta ja osaamista valtakunnallisista verkostoista/yhteistyöstä ja EU-yhteistyöstä". Jostain syystä tätä tarvetta ei kirjattu työpaikkailmoitukseen vaan se ilmeni vasta siinä vaiheessa, kun minua ei tehtävään valittu. On taivahan tosi, että kokemusta ei kohtuudella saa koulutuksella aikaiseksi, mutta miksi ihmeessä hakukriteeristö muuttuu prosessin myötä? Ensin riittää näkemys ja se, että tuntee tietyt asiat, valintatilanteessa rimaa nostetaan sen verran, että vain vankka kokemus ja osaaminen kelpaavat.

 

Siksikö, että työpaikkailmoituksen kriteereillä minut olisi pitänyt valita, mutta uudistetuilla tiukoilla vaatimuksilla en enää ole pelissä mukana? Sama ilmiö on toistunut jokaisessa hallinnon sisäisessä työnhaussa: työkokemukseni ja osaamiseni vastaa työpaikkailmoiotuksen sisältöä, joten haastattelun jälkeen valintakriteerejä tiukennetaan ja todetaan, että valitettavasti osaaminen / työkokemus / kielitaito / projektinhallintataidot eivät riitä.

 

Jotenkin asian voi maalaisjärjellä ymmärtää - ketku mikä ketku - mutta valtion virkamiehenä tuntuu erittäin kummalliselta, että nimenomaan työhallinnossa pyritään siihen, että laki jää kuolleeksi kirjaimeksi. Kun työhallinnossa on vuosien aikana vaikka jalkaa polkien vaadittu muita työnantajia noudattamaan niin muutosturvan kiemuroita kuin lakien henkeä muutenkin, niin yllättäen omia virkamiehiä irtisanottaessa käytetäänkin hyväksi kaikki lain sallimat porsaanreiät ja kaivellaan omatoimisesti muutama uusi niiden vanhojen rinnalle.

 

Toisaalta voi ajatella, että työhallinto toimii tässä esimerkkinä kaikille muillekin työnantajille. Tehkää niin kuin mekin, ei ehkä niin kuin pitäisi tehdä, mutta onko sillä oikeasti väliä?

 

Ai että pelottiko kirjoittaa näin rehellisesti? Ei. Minut on jo irtisanottu ja periaatteessa kaikki viranomaisen asiakirjat ovat julkisia. Nämä samat asiat löytyvät virallisista valintamuistioista tai ainakin niiden pitäisi löytyä, koska ko. muistioita en ole kertaakaan itse luettavaksi saanut.

 

 

Henkilöstökoordinaattorin vastuu

Vietin päivän muiden kaltaisteni hylkiöiden kanssa miettien ohjatusti polkuja tästä eteenpäin. Paikalla oli kahdeksan todella pitkään valtiota palvelutta henkilöä, joista osa oli irtisanottu juuri ja juuri eläkeiän kynnyksellä. Yhteistä meille oli se, että yhtäkään ei olisi oikeasti tarvinnut irtisanoa, jos työnantaja olisi suostunut hetkeksi pysähtymään ja miettimään toisenlaisia ratkaisuja. Mutta ei - ylijohtajien palaverissa hemikuussa oli sovittu lähtevien määrät ja muistutettu, että nyt on hyvä tilanne päästä eroon hankalista alaisista. Ei ehkä ihan lain kirjainta noudattaen hengestä nyt puhumattakaan, mutta kuitenkin ikään kuin osana jotain suurempaa suunnitelmaa. Silloin irtisanottava ei voi ällitellä ja vaatia oikeuksiaan, koska kyse ei ole hänestä vaan kokonaisuudesta, jossa muutama täytyy uhrata.

 

Tuntui samaan aikaan hyvältä ja pahalta kuulla, että oma irtisanominen ei ollutkaan se tökeröin. Ehei, pitkin maata on tehty jopa yli 30 vuotta valtiota palvelleille sellaisia nöyryytyksiä, että niiden julkituominen tuntui kuulijastakin kidutukselta. Vaikutti siltä, että yksikään ylijohtaja tai esimies ei ole osannut - kalliista koulutuksesta huolimatta - noudattaa selkeitä prosessiohjeita. Kuulemisia oli kuitattu ovensuukeskusteluilla, irtisanomisilmoituksen vastinetta ei vaivauduttu lukemaan ja muutenkin oli tehty erittäin selväksi, että päätökset oli tehty jo helmikuussa, turha niitä enää toukokuussa oli muuksi muutella. Häpeä sinä luopio, joka kulutat kallista aikaamme marisemalla jostain ikäsyrjinnästä tai lakien noudattamisesta. Ei niitä ennenkään tällä hallinnonalalla ole turhan tarkasti noudatettu.

 

Järkyttävintä oli kuitenkin kuulla henkilöstökoordinaattorien täydellisestä osaamattomuudesta ja jopa piittaamattomuudesta. Heidän piti tukea ja kannustaa ja osata kaikki mahdolliset työttömyyteenkin liittyvät kommervenkit, mutta toisinpa on käynyt. Apua anonut irtisanottu on saanut täysin vääriä ohjeita, joilla tulee olemaan valitettavan kauaskantoiset seuraukset heidän työttömyysturvaansa. Osa henkilöstökoordinaattoreista ei tiedä, mikä on palkkatuen ja ansiosidonnaisen päivärahan ero, osa ei kykene hahmottamaan sitä, mitkä asiat liittyvät talon omaan muutostukeen ja mitkä yleiseen muutosturvaan. Irtisanotuille kerrotaan jopa suoranaisia valheita, joista kuvaavin on koordinaattorin kertoma "vahva fakta", jonka mukaan omaehtoiseen koulutukseen ei milloinkaan voi saada tukea, jos aloittaa opinnot jo irtisanomisaikana. Jos haluaa opiskella ansiosidonnaisen päivärahan turvin, saa opiskelemaan hakea vasta, kun TE-toimisto antaa siihen erikseen luvan ja sen saa vasta, kun ilmoittautuu työttömäksi.

 

Istuin yhteisessä valmennuspäivässämme silmät pyöreinä ihmetellen, miten on mahdollista, että työhallinnon sisällä pyöritetään erityisesti tehtäviin nimettyjen henkilöstökoordinaattorien toimesta varsinaista epätietorumbaa, josta on pääosin vain haittaa irtisanotuille. Yhteinen kooste päivän epävirallisesta keskustelusta oli se, että älä luota työnantajan edustajaan, kysy suoraa omalta kassalta, miten pitää toimia. Työttömyysetuuksissa kun vääränä päivänä tehty oikea teko voi johtaa satojen eurojen menetyksiin, eikä silloin auta selittää, että minulle kerrottiin näin. Vastuu on tekijällä, ei väärin kysymykseen vastaajalla.

 

Kulutan aikaa

Työyhteisöni alkaa kyllästyä siihen, että istuskelen työhuoneessani kuin yhdyskuntapalvelussa. Töitä ei ole, mutta silti en saa lupaa jäädä kotiin potemaan alkavaa työttömyyttä. Ehei, minun tulee kunnon virkamiehen tapaan saapua paikalle, leimata kellokorttini ja sitten odotella, että keksin jotain tekemistä.

Yksi ja toinen on enemmän ja vähemmän hienovaraisesti kysynyt, joudunko ihan oikeasti tulemaan joka päivä työpaikalle vain olemaan.  Että eikö minulle ole keksitty mitään tekemistä tai eikö kukaan ole ymmärtänyt, että pelkkä läsnäoloni on ikävä muistutus siitä, että virka voi koska tahansa lähteä livohkaan. Kysyjät ovat varsin oikeassa: miksi ihmeessä minua pitää irtisanomisen lisäksi nöyryyttää sillä, että joudun joka arkipäivä saapumaan paikalle tekemään ei mitään. Jos minut kerran tänne velvoitetaan, voisi esimies keksiä edes jotain pientä puuhaa pitkien tylsien tuntien ratoksi.

 

Tänään olen käyttänyt valtion hupenevia varoja lukemalla iltapäivälehdet, kokeilemalla kuvankäsittelyohjelman hienouksia, etsimällä tietoja kaihtimista, maksamalla muutaman laskun, olemalla yhteydessä pariin kaveriin ja pohtimalla, viitsisikö käväistä Facebookissa vai ei. No en käväissyt, koska se tuntui jotenkin turhan viihdyttävältä tällaisena työpaikkaläsnäolon pakkoaikana. Kärsimäänhän meidät on tänne luotu, joten seuraavaksi saatan etsiä erityisen huonoja blogeja, poistaa henkilökohtaisesta puhelimesta turhia viestejä ja teroitella lyijykyniä.

 

Ajoittain olo on kuin surkeassa ja väkisinväännetyssä pienoisnäytelmässä. Tervetuloa siis havannoimaan elämääni kaikki te omia sketsipainotteisia jutusteluohjelmia suunnittelevat nousevat ja laskevat näyttelijätähdet. Perinteinen radiokuunnelma Knalli ja sateenvarjo jää kauas taakse kun seuraatte, miten työpöytäni ääressä vanhasta muistista taittelen paperiliidokkeja ja värittelen ruutupaperin ruutuja vain saadakseni ajan kulumaan ja löytääkseni molemmille aivosoluilleni jotain tekemistä ennen kuin pääsen tästä lasikopista pois tekemään jotain mielenterveydelle kehittävämpää.

 

Tietysti voisin valmistautua huomiseen työpaikkahaastatteluun. Ministeriö täyttää velvollisuutensa ja haluaa käydä kanssani läpi YT:n jälkimainikeihin kuuluvan "meidän on pakko haastatella sinut senkin inha irtisanottu, vaikka emme ikipäivänä aio palkata tuollaista kääkkää" -leikin. Periaatteessa  pienellä koulutuksella pätevöitettävissä olevat irtisanotut pitäisi ottaa takaisin valtiolle, mutta käytännössä niin ei tehdä kuin poikkeutapauksissa (lue: jos satut olemaan mies). Niinpä menen taas kerran vastaamaan kysymyksiin siitä, missä näen itseni 5 vuoden kuluttua tai mikä on ensimmäinen asia, johon työtehtävässä tarttuisin. Haastattelija ja haastateltava haukottelevat puolin ja toisin ja toivovat, että tämä olisi äkkiä ohi. Osaan jo kaikki vuorosanat ja tiedän, miten lopuksi luvataan joka tapauksessa ottaa yhteyttä. Niin tehdäänkin - joskus marraskuun loppupuolella, kun tehtävään valittu jo painaa töitä täyttä häkää ja muistetaan, että hups, onko me kerrottu muille hakijoille, että tehtävää sijaisena hoitanut Janne sai gradunsa väännettyä ja sen kunniaksi vihdoinkin viran odoteltuaan sitä jo ainakin vuoden ajan.

Mun koti ei oo täällä

Työsuhdetta on lusittavana vielä muutama kuukausi.

Saavun työhuoneeseen, avaan tietokoneen ja luen päivän lehdet, erilaisten ohjausryhmien ja johtoryhmien muistiot, valtion uutiset, avoimet työpaikat. Käyn kahvilla. Palaan huoneeseen.

 

Puolet minusta on hyvin tyytyväinen: saan olla tekemättä mitään. Toinen puoli on ihmeissään: näinkö pian täältä erkani, kiireestä ja tohinasta. Asiat eivät kiinnosta yhtään! Ihan kiva kuulla, että jossain on perustettu joku yhteistyöryhmä tai että joku uudistus otetaan käyttöön, mutta miten se minuun liittyy? Ei sitten niin mitenkään.

 

Ja jos tarkkoja ollaan, moiset asiat eivät liity mihinkään. Niiden tavoittena on vain pitää byrokratian kukat kukkimassa ja rattaat louskuttamassa. Irtisanomiseeni johtanut prosessi on ohi, mutta kolmeen kuukauteen ei ole esimies pysynyt kehittämään mitään muutoksia töitteni uudelleenorganisoimiseksi. Tehtävät lilluvat ilmassa ja joku niistä nappaa kiinni tai sitten ei. Kokonaiskuvaa ei ole kenelläkään, joten miten ihmeessä poistumiseni muonavahvuudesta muka oli parannus? Onneksi asia voidaan peitellä sillä, että pidetään hymistelevä kehittämispäivä ja leikitään kaikki yhdessä, että tilanne on nyt niin hallinassa kuin se ikinä voi olla. Muutos on mahdollisuus.

 

Virallisen barometrin mukaan työnantajan ulkoinen asiakastyytyväisyys on edelleen vallan mainio eli "tehdyt saneeraukset eivät ole vaikuttaneet julkiseen kuvaamme". Taputuksia.  Henkilöstölle tehtävään kyselyyn opastan kaikkia laittamaan rasteja kohtiin tyytyväinen tai erittäin tyytyväinen. Minä en viimeksi tätä muistanut ja siitähän seurasi työsuhteen päättäminen. 

 

Aika käy pitkäksi, mutta voihan aina viettää päiväni vaikka naamakirjassa, kuten viereisen huoneen projektipäällikkö näyttää tekevän. Some on tärkeä viestintäkanava, joten ei pidä kadehtia häntä, joka joutuu työpäivänään tykkäämään kissavideoista, poliitikkojen maahanmuuttomielipiteistä ja kavereitten harrastekuvista. Ihan vielä en tiedä, miten se liittyy hänen oman erityisalansa edistämiseen, mutta onneksi se ei ole minun murheeni. Jos valtio edellyttää reipasta sosiaalisen median haltuunottoa, niin kai sen saa tehdä työaikana vaikka hassunhauskoja testejä tekemällä ja niiden tuloksilla kavereita ilahduttamalla.

Samaan aikaan toisaalla

Oma elämä on niin tasaisen tappavan tylsää, että jotain kirjoittaakseen on otettava muiden kokemukset käyttöön.

Henkilöstöpalveluyritykset tarjoavat työnantajille ns. vuokratyövoimaa. Ne vakuuttavat kilvan haastattelevansa jokaisen heille listoille pyrkivän työnhakijan ja toisaalta hakijoille vakuutellaan yhtä innokkaasti, että tarjottavat työpaikat ovat juuri heille tarkoitettuja, ota vain rohkeasti yhteyttä, täytä tarkasti sataneljäkymmenkohtainen hakulomake, tee itsestäsi pirteä video ja istu alas odottamaan. Otamme yhteyttä ennen kuin ehdit kissaa sanoa.

Tosielämässä (ja nyt puhuu kokemus) ei vuokrafirmoista paljoa haastatteluihin kutsuta. Sieltä voi tulla pyyntö tehdä täydentävä hakemus tiettyyn firmaan, mutta miten ihmeessä ne voivat väittää tekevänsä mitään alustavaa hakijakarsintaa, jos siellä ei kukaan koskaan (tai ei ainakaan tässä tapauksessa) halua kohdata hakijaa silmästä silmään? Siinä videolla voi olla vaikka naapurin Birgit, jolla on todellisen työnhakijan kanssa samanlainen ulkoinen habitus ja sana hallussaan. 

Joskus joku työllistyy henkilöstöpalveluyrityksen kautta. Harmi, että juuri näissä tapauksissa kukaan ei oikein tunnu haluavan ottaa vastuulleen mitään osaa perehdytyksestä. Ostaja-työnantaja olettaa, että joku salaperäinen taho jossain kertoo työvuorojen pituudet, taukojen paikat, palkanmaksuun liittyvät kiemurat, salaisten työvuorolistojen sijainnin, erilaisten työssä käytettävien koodien merkityksen (iltavuoron päätteeksi sulje HDK - siis mikä?) ja esimerkiksi työterveyshuoltoon liittyvät asiat. Henkilöstöpalveluyritys puolestaan olettaa, että he ovat työnsä tehneet siinä vaiheessa, kun työnhakija-asiakas on myyty työnantaja-asiakkaalle. 

 

Niin että siellä se sitten seikkailee, vuokratyöläinen, yrittäen epätoivoisesti löytää sen tahon, jolle ilmoittaa mahataudista kaksi tuntia ennen vuoron alkua tai jolta kysyä, mitä kaikkea iltavuorossa pitää tehdä, koska kirjallisen huomautuksen mukaan kaikkea ei ole tehty, mutta kukaan ei suostu kertomaan, mitä jäi tekemättä. Työkavereilta kysyminen ei tuota mitään tulosta, sillä kaikki muutkin ovat yhtä tuoreita tai sitten tietoisia siitä, että oman työsuhteen jatkuminen on kiinni siitä, miten paljon tietoa onnistun pimittämään muilta. Oven takana jonossa on tuhat muuta valmiina astumaan remmiin samantien, joten kätevä kauhun tasapaino pitää huolen siitä, että kaveria ei auteta.

Onneksi tästä ei kärsi kukaan muu kuin asiakas. Hän saa uudestaan ja uudestaan huonoa palvelua, mutta se ei jostain syystä tunnu työnantajaa haittaavan. Jossain kun on aina menossa prosessien kehittäminen ja systeemien uudistaminen, joka tehostaa kaikkea mahdollista niin paljon, että ensi kerralla voidaan kahdeksan vuokratyöläisen sijaan ostaa vain viisi. Edelleenkään he eivät ikinä saa tietää, mikä kumma on se suljettava HDK ja mitä tapahtuu, jos se jää auki. Vuokratyöläinen vain on entistä nöyrempi, koska hän tietää, että ne listan 15 tuntia voivat koska tahansa kadota.

Palkasta muuten vähennetään ihan jokainen minuutti, jonka on myöhässä tai mitä aikaisemmin työvuoron lopettaa ja itsensä vaikka miten vuoropäällikön määräyksestä ulos leimaa. Sen sijaan palkkaa ei makseta euroakaan lisää, vaikka viimeinen asiakas jäisi puoleksi tunniksi jankkaamaan jotain asiaa ja kassanlaskuun tuhrautuisi ylimääräistä aikaa. Ensinmainittu asia on huolimattomuutta, toinen osaamattomuutta. Kummastakaan ei työnantaja maksa.

Kutsu uudelleensijoittautumisvalmennukseen

Periaatteessa minulla ei näin virkavapaalaisena pitäisi olla mitään pääsyä työsähköpostiini, mutta kaikista ohjeistuksista huolimatta se on edelleen käytössäni. Todennäköisesti minun olisi itse pitänyt oivaltaa pyytää käytön tilapäistä katkaisemista, koska esimiehestä ei näinkään vaativaan näytä olevan ja loppupelissä se olen minä, joka joutuu vastuuseen ohjeiden noudattamattomuudesta. 

Osana muutostukipakettia meille irtisanotuille järjestetään urasuunnittelu- ja työnhakuvalmennus lähes kolmen kuukauden kuluttua irtisanomispäivästä. Tästä voin nopeasti päätellä, että melkoinen osa valtion aluehallinnosta vapautetusta virkamieskunnasta on ollut töissä vähintään kahdeksan vuotta, jolloin irtisanomisaikaa on neljä kuukautta. Lyhyemmän irtisanomisajan väki on tuossa vaiheessa jo omillaan. Ehkä heitä ei ole?

Valittavana on runsas määrä erilaisia paikkakuntia ja ajankohtia. Aivan mutkatonta ja täysin omassa päätäntävallassa osallistuminen ei ole, sillä joudun anomaan esimieheltä nimeä matkasuunnitelmaan. Siis siltä esimieheltä, joka ei ole alentunut puhumaan minulle nyt noin kolmeen kuukauteen (tosin olen ollut siitä melkoisen ajan lomilla, mutta edes toukokuussa en enää ollut hänelle olemassa - miten mahtaa käydä allekirjoituksen kanssa, voiko olemattomalle antaa matkustusluvan...)

Kaksipäiväisen koulutuksen lähipäivät järjestetään noin viikon välein ja siinä välissä tehdään etätehtävä. Jonkinasteisena alan ammattilaisena kikatan sisäisesti lukiessani ohjelmaa, jonka mukaan luvassa on esimerkiksi "Työllistävät alat ja niiden aikuiskoulutusmahdollisuudet - pätevöitymisen hyötynäkökohdat" , "hakuammattien laajentaminen" sekä "omien vahvuuksien kartoitus". Joko taas pääsen testaamaan, olenko sininen vai vihreä, introvertti vai ekstrovertti tai saankohan ihan henkilökohtaisen keskustelun aiheesta "omat voimavarat käyttöön". 

Välitehtävänä keräämme ja työstämme dokumentteja (mitäköhän tämä mahtaa pitää sisällään?) sekä laadimme ansioluettelon ja hakemuksen. Tämä kaikki siis vasta siinä vaiheessa, kun työttömyys jo kutittelee ihan nenän edessä eikä suinkaan silloin, kun työnhaku olisi jo pitänyt aloittaa eli viimeistään kesäkuussa, mieluiten jo ennen sitä. Omat dokumentit on jo aikaa sitten kerätty, CV:t laadittu (ei jokaiseen työpaikkaan samalla listalla haeta) ja hakemuspohjiakin taitaa olla viisi erilaista. Jännityksellä odotan, opinkohan nyt yllättäen tekemään standardihakemuksen, jolla voi havitella mitä tahansa työpaikkaa.

Ohjelmarungossa ei sanallakaan mainita työnhakua ikääntyneenä eli mitkä kaikki ongelmat ovat odotettavissa silloin, kun ikäohjelmistaan ja työssäjaksamisestaan tunnettu valtio pyrkii vastoin omia periaatteitaan eroon virkamiehistä, joilla on pitkä työkokemus, vahva osaaminen ja työn ohessa omalla ajalla hankittua lisäkoulutusta, mutta ikää yli 55 vuotta. Ehkä tätä valmennusta kilpailutettaessa ei ostajan mielessä edes käynyt, että tässä iässä uudelleenkoulutus on toki mahdollista, mutta tuskin tuottaa sitä lisäarvoa, jonka olisi monipuolisine osaamisineen voinut entisissä työtehtävissään antaa.

Ilmoittautumisaikaa on viikon verran ja sinä aikana minun täytyy päättää, haluanko uhrata kaksi päivää todennäköisesti äärettömän turhaan valmennukseen, jonka anti tullee olemaan, että "sullahan on mahtava työkokemus ja upea koulutus, kyllä sä töitä saat" -tsemppi. Klo 9 - 16 välisenä aikana annettava valmennus  merkitsee kotoalähtöä klo 6.00 ja paluuta noin klo 18.30. Päiväraha ei korvaa ylipitkän päivän lisäkuluja erilaisista kuljetussäätämisistä puhumattakaan. Videoneuvotteluna valmennusta ei voi tietenkään järjestää, koska ryhmän tuki on niin kovin tärkeää eikä kouluttajaa voi vaivata miettimään toteutusta ns. verkon yli. 

Ymmärrän, että valmennus on tärkeä niille, jotka eivät minun tavallani ole miettineet asiaa leipätyökseen. Silti se tuntuu rahojen tuhlaukselta annettuna vasta siinä vaiheessa, kun uusi työpaikka olisi jo pitänyt löytyä, jos se ylipäätään on löytyäkseen. Jälkijättöisesti annettu ryhmämuotoinen työnhakuvalmennus ei ole tätä päivää, nyt olisi pitänyt toimia heti kesäkuun alussa tarjoten jokaiselle irtisanotulle oma työnhaun personal trainer. Valtio säästää tässäkin. Paitsi että ei oikeasti säästä, koska yksilövalmennus olisi jo tuottanut tulosta eikä väki valuisi TE-toimiston asiakkuuteen.

Ryhtymisen vaikeus

Tämä kesä on vuosiin tai oikeastaan vuosikymmeniin ensimmäinen, jolloin ei ole kiire minnekään. Ei ole sitä tavallista parin päivän tai viikon pätkiin silputtua lomaa, joista yhden pätkän aikana on juostu läpi puuhamaat ja huvipuistot, toisena pakastettu mansikat, kolmantena kerätty loput marjat, neljäntenä harkittu pientä ulkomaanmatkaa (ja joka vuosi jätetty se tekemättä ajanpuutteen vuoksi) ja siinä sivussa luettu työsähköpostit ja joskus jopa vastattu puhelimeen, koska olen kokenut olevani niin kovin tärkeä työntekijä.

Enää en ole ja nyt on aikaa! Mutta kun sitä on näin runsaasti, niin ryhtymisestä on tullut ongelma. Aloittaminen ja aikaansaaminen ovat jääneet sivuseikoiksi ja yhtä ainoaa auton huoltoonviemiskeikkaa voi suunnitella muutaman päivän ajan. Että mitä tekee sillä aikaa, kun huoltomies lisäilee öljyjä ja tarkastaa renkaita. Ennen kun saattoi jättää auton valohoitoon työpäivän ajaksi, mutta nyt ei ole sitä työpäivää, joten joutuu itse keksimään tekemistä autottomaksi ajaksi.

Tai ihan tavallinen kaupassakäynti. Ennen sen teki puolijuoksua työpäivän jälkeen vilkuilematta tarjouksia tai tarttumatta hyllyjen päihin kasattuihin houkutuksiin. Nyt menee järkyttävät määrät aikaa jo siihen, kun miettii parasta kaupassakäynnin ajankohtaa. Lähteäkö heti aamulla ja saada asia pois päiväjärjestyksestä siinä vaiheessa, kun hyllyjä vasta täytetään vai sittenkin vasta iltapäivällä, jolloin aamulla voi tehdä jotain hyödyllistä kuten lukea lehtiä kolme tuntia. 

Rajaton määrä aikaa merkitsee samalla rajatonta mahdollisuutta siirtää kaikkea huomiseen. Haen tuota työpaikkaa vasta huomenna, koska aikaa on vielä ruhtinaallisesti. Päätän keittiön uusista verhoista vasta ensi viikolla, koska nyt voin ommella ne koska tahansa, en ministeriön työkokouspäivien ja oma työpaikan palaverien katveaikoina iltaisin silmät ristissä. Teen tuon selvityksen joskus jos silloinkaan, koska sillä ei ole kiirettä. 

Samanlainen ryhtymisen vaikeus tuntuu olevan työpaikan henkilöstökoordinaattorilla, joka ei ole vastannut lukuisiin sähköpostikyselyihini. Muutostukiohjeissa kerrottiin, että häneltä tai sijaiseltaa saa aina apua ja vastauksia, mutta ehkä tämä(kään) asia ei varsinaisesti koskea minua vaan kaikkia muita. Olenhan pärjännyt tähänkin asti mainiosti yksin, miksi en siis tästä eteenkin päin?

 

Työnhaku jatkuu

Koska olen irtisanottu valtion virkamies, pääsen ensimmäisenä näkemään ne työpaikat, joita virastoissa kautta maan on tarjolla. Tarkoitus on hyvä: työnantajataho toivoo, että näin löytäisin uuden työpaikan ennen kuin päätyisin totaalityöttömäksi. Irtisanojille tulisi hyvä mieli, kun en jäisikään hädissäni raapimaan työpaikan ovea anoen pääsyä takaisin vaan vaihtaisin johonkin toiseen yhteisöön, jossa ammattitaitoani arvostettaisiin kyselemättä, miksi juuri sinä olit ainoa potkut saanut.

Viihdytän siis itseäni keskipäivän aikaan katsomalla, mitä kaikkia mainioita töitä olisi tarjolla, jos vain täyttäisi kriteerit. Yleensä tehtävässä tarvittavat taidot alkavat kannustavasti: ylempi korkakoulututkinto. Huokaisen innosta, sillä sehän minulta löytyy. Harmi, että sen jälkeen halutaankin asioita, joita minulla ei ole ja joista en ole pätkääkään kiinnostunut. 

Minulla ei ole kokemusta kuljetus- ja lentotekniseltä alalta enkä aio juosta Cooperin testiä osoittaakseni, että pärjään siinä ikätasolleni oivallisesti. Enkä lisäksi ymmärrä, miksi kuljetuksia järjestävän pitäisi itse juosta - eikö työnantajataho luota siihen, että kuljetuksiin hankittu kalusto toimii? Minulla ei harmikseni ole hajuakaan räätälöityjen tietojärjestelmien projekteista ketterillä menetelmillä tai valmiuksia perehtyä ionisoimattoman säteilyn turvallisuuskysymyksiin, vaikka ne kieltämättä vaikuttaisivat tehtäviltä, joissa aika ei tulisi pitkäksi ja ajoittain saattaisi kokea olevansa hyödyllinen. Tuntuu, että on ihan oma vikani, että valtiolla ei kaivata humanisteja.

 

Teknisten tehtävien sijaan kiinnostuin suunnattomasti työstä, joka sisältää erilaisten kriisinratkaisustrategioiden suunnittelua sekä kriisinratkaisusuunnitelmien laadintaa ja ylläpitoa. Niiden parissahan olen henkilökohtaisessa elämässäni kohta vuoden verran painiskellut, joten kaikenlaiset pienet ja suuret kriisit ovat kolhineet sen verran, että voi brassailla henkisillä mustelmillani. Harmi, että kyseisessä tehtävässä henkilökohtaiset ominaisuudet eli vaatimus hyvistä neuvottelutaidoista ja luovasta ongelmanratkaisukyvystä siirsi minut välittömästi sivuun. Vaikka hallitsisisin kaikki muut käytännön asiat, puuttuisi minulta edelleen se tärkein:  minulla ei ole taitoa ratkaista ongelmia, sillä jos olisi, en olisi nyt tässä.

 

Valtio ei petä!

Vielä vuosi sitten naureskelin työkavereiden kanssa, että sisäisessä haussa työpaikkaan haastateltu saa viimeisenä tietää, että ei ole tullut valituksi. Esimies ei kykene viereisestä työhuoneesta saapumaan ovelle kertoakseen, että otettiin joku muu ja sähköpostinkin lähettäminen asiasta koettiin turhaksi hienosteluksi. Siksi asia valkeni yleensä vasta siinä vaiheessa, kun intrasta sai lukea jonkun toisen nimen ja tervetulotoivotukset työpaikalle. 

Tässä virallisen kesälomani ja irtisanomisaikani kunniaksi olen hakenut muutamiin työpaikkoihin ihan siksi, että olisi jotain pientä puuhantapaista. Edellisessä postauksessa kerroinkin haastattelusta, joka oli monin eri tavoin avartava, syventävä ja työttömyyden kauhuja loiventava. Koko elämääni en aio työlle uhrata, joten mieluummin ansiosidonnainen kuin ryhtyminen sätkynukeksi 24/7. Haastattelun lopuksi sain kuulla tutun fraasin "me kyllä joka tapauksessa ilmoittelemme, mitä päätämme".

Tänään huomasin hakemani työpaikan tulleen uudestaan hakuun ns. avoimille markkinoille. Sähköpostiini ei ole tullut ilmoitusta siitä, että "valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun" eikä kukaan ole soitellut pahoittelevaa puhelua. Ihan itse huomasin, että enpä tullut valituksi, mutta enpä aavistanut, että "me ilmoitamme" tarkoittaa paikan laittamista vähäeleisesti uudelleenhakuun. Joten valtio ei tässäkään rekrytointiprosessissa pettänyt: se, jota ei valittu, saa kuulla asiasta viimeisenä. Erityisen ilahduttavaa on, että kyseessä oli työministeriön alaisuudessa hoidettava tehtävä, jolloin olettaisi alkeellisten työpaikan täyttämiseen liittyvien kommervenkkien olevan hallussa. Sähköpostin lähettäminen on uskomattoman yksinkertaista, jos ei kykene puhelimessa perustelemaan, että olen huono. Mutta koska valtiolla on ihan omanlaisensa prosessit, ei tässäkään tarvinnut aikaa hukata turhuuksiin.

Yksityisellä puolella on jo opittu, että vaikka työttömiä tulvii ovista ja ikkunoista (hauska sanonta, en halua olla se työtön, joka tunteutuu työpaikalle kuudenteen kerrokseen pokat kaulassa), niin sieltä pahoittelumeili tulee todella ripeästi. Haastattelutkin ovat jotenkin inhimillisempiä tai sitten asennoidun niihin toisin kuin julkisen puolen "pakkohaastatteluihin", joissa moneen kertaan tiukataan, että olenko takaisinottovelvollisuuden piirissä ihan kuin olisi minun vikani, että olen turhauttavan pätevä moniin tehtäviin ja silti irtisanottu.

Tässä hieman yli kuukauden aikana olen ikäväkseni havainnut, että terve ruumis ei kaipaa työtä. Työkavereita ja heidän ajatuksiaan kyllä, mutta ajan saa kulumaan varsin hyvin ilman velvollisuuksia. Ihan kuin olisi ylipalkatulla vuorotteluvapaalla.

Ne ei tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lauran

Työpaikkahaastattelu. Nyt sellainen on koettu ja hakija köykäiseksi todettu.

Vielä pari vuotta sitten riitti, että osasi jotain. Kyllä, olen työvuosieni aikana tämän tästä hakenut paikkaan jos toiseenkin osin harrastemielessä, osin siksi, että olen halunnut toisiin töihin ja osin siksi, että ei ole ollut oikein muuta tekemistä. Koska työpaikka on ollut olemassa, ei sillä ikuisella kakkossijalle jäämisellä ole ollut isoa merkitystä. Paitsi sen kerran, kun hain omalle työnantajalleni ryhmäpäälliköksi ja valituksi tuli viimeiset kymmenen vuotta hoitovapaalla viettänyt kollega, jolla valinnan tehneen esimiehen mukaan oli yhtä pitkä työkokemus ja pitempi esimieskokemus kuin minulla. Tarkistin asian: ei ollut ellei kotiäitiyttä rinnastettu johtamiseen ja minun työkokemuksestani vähennetty viittätoista vuotta. No, se ryhmänvetäjäkokeilu piti sisällään kaksi koko kesän kestänyttä sairauslomaa (miten ne lapset olisi muuten hoidettu) ja koko työyhteisön ajautumisen kriisitilaan, mutta se nyt ei ole tämän postauksen ydinasia.

Ydinasia on se, että enää ei palkata tekijää vaan tämän verkosto. Haastattelussa minun olisi pitänyt kyetä nimeämään niitä johtavassa asemassa olevia henkilöitä, joiden kautta tulisin hakemaani tehtävää hoitamaan. Sillä ei ole merkitystä, mitä osaan vaan sillä, mistä kaikkialta kykenen tarvittaessa ajatuksilleni taustatukea hankkimaan ja siten luomaan strategian, jolla voitan muut. Ongelmana on se, että en ihan kyennyt hahmottamaan byrokraatin tehtävää taistelutantereena, jossa yksi ja toinen himoitsee jotain ja minun tehtäväni olisi viskoa verkostostani joku estämään inhat aikeet. Tunnustan: lukiolaispoikani olisi tässä taisteluoptimoinnissa paljon minua parempi, mutta hän näkeekin peleissä koko ajan, mitä erityisvoimia tiiminsä jäsenillä on sillä hetkellä hallussaan.

Toinen kummastusta herättänyt seikka oli vaadittava osaaminen. Hakemani paikka oli ns. ylätason tehtävä, jossa substanssiosaamiselle ei ollut erityistä käyttöä. Silti näyttöä siitä intettiin moneen kertaan vähän kuin ammattioppilaitoksen rehtorilta hakevalta olisi urkittu, mitkä ovat hänen hitsausluokkansa ja kokemuksensa kanojen ruokinnasta. Jos halutaan hyvä tiiminvetäjä, ei ruohonjuuritason kaikenkattavalla osaamisella luulisi olevan erityistä painoarvoa. Itse ottaisin lähimmäksi esimieheksi tiiminvetäjän, jolla on kattava näkemys siitä, minne ollaan menossa ja keinot tavoitteen saavuttamiseksi sen sijaan, että hän tuntee jonkun, joka on joskus ollut ministeriössä.

Tilaisuuden jälkeen oivalsin, että näitä on tulossa vielä monta lisää. Minä yritän olla enemmän kuin olen ja ihmettelen mielessäni, kuka näytelmän on käsikirjoittanut ja haastattelijat kyselevät omiaan toivoen, että pääsisivät jo tekemään oikeita töitä. Paljonkohan tämä takaisinottovelvollisuusleikki tulee vielä valtiolle maksamaan haaskattuina haastattelutunteina? Todennäköisesti enemmän kuin mitä irtisanomisestani tuli säästöjä.

Sisäisen haasteen raskaus

Henkisesti olen irrottautunut työpaikasta, vaikka juridisesti olen tällä hetkellä ansaitulla vuosilomalla ja palkkakin tupsahtaa tilille ilman erityisiä ponnisteluja. Siksi sähköpostien lukemisesta on tullut uudenlainen hupi, koska aikaisemmin mitäänsanomattomat tekstit ovat saaneet irtisanottuna uudenlaisen merkityksen. Klassinen ylimmän päällikön lomatoivotuskin avautui uudella tavalla, kun sitä tarkasteli ulkopuoliseksi siirretyn silmin.

Tunsin lempeää ironiaa lukiessani, miten työyhteisölläni on ollut "haastava ja raskaskin alkuvuosi erilaisten ulkoisten ja sisäisten haasteiden seurauksena". Jos nyt ollaan ihan tarkkoja, niin raskasta on ollut vain kahdella eli minulla ja sillä työkaverillani, jota riiputettiin kanssani löysässä hirressä yli yhdeksän kuukauden ajan. Kukaan muu ei ole oikeasti joutunut kokemaan yhtään mitään raskasta, huolestuttavaa tai ankeaa, kunhan ovat sivusta seuranneet kiemurteluamme huhujen ja toiveikkuuden välimaastossa. Vai ihanko aidosti esimiehellä on ollut paha mieli siitä, että hän joutui tekemään päätöksen irtisanoa yksikön pisimmän työkokemuksen hankkinut työntekijä, jolla sattuu vielä olemaan ylivoimaisesti paras koulutus jopa esimieheen itseensä nähden. Jotenkin tuntuu siltä, että irtisanomisen jälkeen mykäksi heittäytynyt yksikön päällikkö ei ole joutunut kokemaan mitään siihen verrattavaa, minkä läpi minä olen täydellisen yksin jätettynä tarponut.

Sydäntäni lämmitti myös lomatoivotuksen optimismi:"Toivoa paremmasta on näkyvissä ja olemme menossa hyvään suuntaan. Isoja organisaatiomuutoksia ei seuraavien vuosien aikana ole odotettavissa." Irtisanomalla minut pelastettiin siis kokonainen aluehallintovirasto muutamaksi vuodeksi! #Aaltoja! Lohdullinen tieto etenkin siksi, että palkkani ei ole yltänyt edes viraston mediaanipalkkaan, joten todella pienestä se näköjään oli kiinni, että saatiin palkkarahat riittämään kaikille muille, myös jo virallisen eläkkeellelähtöiän ohittaneille. Heidän irtisanomisensa olisi ikärasismia.

Lopuksi kiitettiin alkuvuoden ponnisteluista ja hyvin tehdystä työstä. Jostain syystä en kyennyt kokemaan, että kiitokset olisi suunnattu minulle edes pikkuruisen häivähdyksen verran. Sen sijaan pystyin yhtymään täysin rinnoin ajatukseen siitä, että nyt on "lomailun, lepäilyn ja toisenlaisten asioiden aika". Minulla se aika tosin kestää huomattavasti pitempään kuin muilla, koska saan lomailla täydellä palkalla koko kesän pitkälle syksyyn. Toisenlaisten asioiden aikaa on koko loppuelämäni. 

Tunnustan: kieltämättä on kiva vilkuilla työsähköposteja muutenkin sillä silmällä, miten täysin päättömästi osaamattomat ja kokemattomat, mutta ah niin innokkaat nuoremmat kollegat asiakkaiden kysymyksiin vastaavat. Ainakin lakimiehelle on tulossa roppakaupalla lisätöitä siksi, että mutu-tuntumalla annetut vastaukset eivät aina vastaa ministeriön ohjeita. Valitettavasti osa niistä on asiakkaalle suorastaan vahingollisia, mutta sehän ei enää ole minun murheeni. Avainhenkilöhaun muistion mukaan minä olen se, jonka osaamisessa on puutteita, vaikka työssäoloaikanani yksikään asiakas ei joutunut tekemään valitusta antamieni neuvojen ja ohjeiden takia. Saattaa olla, että muutama jopa kiitteli hyvästä palvelusta ja kansantajuisesta selityksestä.

Hirvittävä uupumus

Tästä varoitettiin kyllä, mutta en uskonut, että stressipohjainen uupumus voi olla näin syvä. En jaksaisi tehdä mitään.

Onneksi olen kesälomalla. Kukaan ei kysele, mitä teen tai tekemättä jätän. Tai kääntäen: loma valuu hukkaan, kun en jaksa tehdä mitään. Tuijotan keittiön pöydälle kasvavaa lehtipinoa miettien, että sen voisi käydä läpi ja viedä tarpeettomat aviisit kierrätykseen. Asia jää katsomisen ja aikomisen tasolle, valmista ei tule.

Minusta ei ole nyt ryhtymään. Lillun jossain melkein-tekemisen ja en-vielä-viitsimisen välimaastossa yrittäen järjestää maailmaani jonkinlaiseen ennalta-arvattavaan kuosiin. Samaan aikaan nautin häpeilemättä siitä, että voin istua pihakeinussa tuntikausia tuijottamassa pilvien liikettä. Ei ole kiire minnekään. Koska viimeksi pilvien liikkeellä oli mitään merkitystä elämässäni?

Edellisten vuosien lomilla - niillä lyhyillä pätkillä, joita pidin muiden vuosilomien välissä valmiina kipaisemaan kustannuspaikalle heti, kun tarvittiin - luin päivittäin sähköpostit muka uteliaisuuttani. Tosiasiassa en halunnut jäädä paitsi yhtään mistään tiedonrippusesta. Nyt luen sähköposteja lähinnä huvittaakseni itseäni, koska niistä selviävät ne kymmenet pienet asiat, jotka nyt jäävät tekemättä ja joilla on oikeasti merkitystä. Koska irtisanomiseni pääkriteeri oli se, että työni on keskitetty ja siirretty muualle, ei näitä avunpyyntöjä ja myöhästyneiden maksatusten kyselyjäkään siis oikeasti ole olemassa.

Lomasta huolimatta pidän yhteyttä töihin. Kävin tekemässä virkavapausanomuksen saadakseni palkallisen opintovapaan ja siihen paperityöhön tarvittiin kopiokonetta. Jaksoin hymyillä sinne ja tänne ja kertoa, että minulla ei ole mitään hätää. Samaan hengenvetoon muistin muistuttaa, että ehkä tämä sama on muillakin edessä vielä ennen vuodenvaihdetta, hallitusohjelma viittaa siihen, että kipeiltäkään leikkauksilta ei tulla välttymään. Pahanilmanlintu, se minä olen.

Sait sitten potkut?

Tähän asti olen uskotellut itselleni, että minut irtisanottiin tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Jotenkin siistiä ja persoonatonta, ei oikeastaan minuun kohdistunutta lainkaan, vaan tavallaan steriiliä ja ulkokohtaista. Kaverin utelias kysymys sisälsi totuuden: potkuthan minä sain, ja potkuja jaellaan vain huonoille ja surkeille.

Tämä viikko on ollut eräänlaista itsetutkiskelun paikkaa. Vuosiloma alkoi kesäkuun alussa eikä työpaikalla ole tarvinnut kärvistellä, mutta samalla moni asia on iskeytynyt päin näköä niin, että tuntuu. Minulle on annettu potkut, se tuntuu väärältä, mutta joku syyhän siihen oli, että ainoana vähän ylis sadasta osuma tarkentui minuun. Enkö ollut tarpeeksi ahkera, puhuinko liikaa kahvitunnilla, olenko ruma ja läski ja epämiellyttävä vai  yksinkertaisesti se, josta oli kätevintä päästä eroon nyt, kun esimies on oikeasti tajunnut, että ei osaa mitään. Kontrasti minuun olisi liian suuri.

Ainakin osaan siirtää syyn muihin. Samaan syssyyn siirsin irtisanomisestani tehtävän valituksen Akavan lakimiesten vastuulle. Kohtalaisen monta vuotta olen maksanut liiton maksuja, nyt olisi aika saada vähän vastinetta. Itse en enää osaa määritellä, koenko kohtuuttomaksi syrjäyttämiseni keväisessä tehtävänhaussa, kadonneiksi väitettyjen töiden olemassaolon, yksikön pisimmän työsuhteen sivuuttamisen vai korkean ikäni ylenkatsomisen. Enää en jaksa miettiä sanamuotoja tai painotuksia tai sitä, että tästä pitäisi työrintamalla edetä johonkin suuntaan.

Henkilöstökoordinaattori muisti sähköpostilla: tässä sinulle tietopaketti muutosturvasta. Teki mieli laittaa palautemeili, että hieno homma, mutta oletko tietoinen siitä, että olen ollut tämän asian vastuuhenkilö eli todennäköisesti tiedän asiasta saman verran kuin TE-toimiston muutosturva-asiantuntijakin. Kun on aikansa vastannut asiaan koskeviin erilaisiin tulkintakysymyksiin, niin voi olla mahdollista, että omassakin elämässä osaa soveltaa lakia kohtalaisen oikein tai vähintäänkin tarkoitushakuisesti. 

Sain potkut. Entä sitten? Sain samalla 6 kuukauden mittaisen palkallisen lepotauon, jota myös irtisanomisajaksi kutsutaan. Jos työnantajan mukaan osaamisessani on puutteita, niin ei minun varmaan kannata tehdä mitään.

Epärationaalinen suru

Minun pitäisi surra menetettyä työpaikkaa ja kadotettuja eläkerahoja, mutta minä surenkin niitä asioita, joita työn varjolla tuli tehtyä. Itken kaikkia niitä talvipäiviä, jolloin jätin lapset tarpomaan koulumatkaansa sananmukaisesti hankeen ja menin aamuhämärissä mukatärkeään palaveriin näpsäkkänä kaksi kännykkää ja läppäri näyttävästi mukana. Nyyhkytän niitä käymättä jääneitä vanhempainiltoja, jolloin istuin Helsingissä työkokouksessa pätemässä turhien puheiden ympäröimänä. Pyyhin kyyneleitä tajutessani, että tuhlasin 13 vuotta elämästäni - tästä ainoasta - sellaisiin asioihin, joilla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä kenellekään.

Samaan aikaan toisaalla lapseni kasvoivat ilman äitiä. Olinhan minä olemassa samassa tilassa, mutta ajatuksissani jossain kaukana heistä. Tuijotin kalenteria ja aikataulutin päiviäni ymmärtämättä, että työn olisi varsin hyvin voinut työntää kakkossijalle. Loppupelissä niistä kaikista suunnitelmista ja strategioista ja laatupalavereista ei jäänyt jäljelle mitään. Eikä sellaista kannata surra, mitä ei ollut olemassakaan. 

Tänään yksi elämänura pyyhkäistiin pois kepeällä allekirjoituksella. Minut on irtisanottu ja se tehtiin siksi, että joku piti irtisanoa. Mainiota logiikkaa. Taloudellisesti asialla ei ole merkitystä kuin minulle, työnantajalle lähtöni on täysin yhdentekevää, koska palkkani sivukuluineen on hyttysenpissa Itämeressä. Takana on prosessi, jossa kaikki tehtiin toisin kuin oli suunniteltu. Olo on kuin vastentahtoisella koe-eläimellä, johon on kokeiltu jotain uutta ärsykettä vain siksi, että tutkijat ovat hetken halunneet kummastella, että miten se nyt noin teki. 

En minä jaksa surra työpaikan menettämistä enkä enää edes työantajan ylitsevuotavaista epäreiluutta. Sitä minä suren, että olisin voinut tehdä toisin, olisin voinut tehdä oikein. Olisin voinut elää kokonaisen ehjän elämän ilman tätä kokemusta. Olisin voinut olla pienesti onnellinen.

 

Aktiivista toimintaa

Ensin vatuloidaan puoli vuotta ja sitten kun pitäisi tapahtua, etsitään kalentereista sopivaa hetkeä. Tammikuusta asti on ollut selvää, että 28.5. mennessä täytyy ylimääräinen väki irtisanoa, mutta kenelläkään ei näköjään käynyt mielessä, että irtisanojien kalenterissa pitäisi olla sillekin varaus. H-hetki on keskiviikkona, jos ei hallitusneuvottelujen päätöksestä tiedottaminen mene yhteisen kohtaamisen edelle. Hullua ajatella, että loppuelämääni vankasti vaikuttavan työsuhteen päättämisen kanssa samasta ajankohdasta kilpailevat pilipalipalaverit ja Suomi nousuun -työkokoukset puhumattakaan kaikenmaailman ikäjohtamisseminaareista.

Tänään kannoin oman vastineeni kirjaamoon. Rehellinen ollakseni en ole ihan varma, jatkoiko se matkaansa eteenpäin vai jäikö se täpötäysille pöydille odottamaan vuoroaan. Viime viikolla aloitin aktiivisen kirjeenvaihdon Akavan lakimiehen kanssa ja tällä viikolla olemme havainneet olevamme liikuttavan yksimielisiä siitä, että kevään aikana yksikössä avoinna olleen työtehtävän antaminen ulkopuoliselle oli jos ei ihan laitonta niin ainakin kohtalaisen arveluttavaa. Irtisanomistilaisuudessa tästä saadaankin aikaan mielenkiintoinen keskustelu, jossa puolin ja toisin nostetaan esille valtakunnantasoinen ohjeiden noudattaminen. Mukavaa ajatella, että pöydän molemmin puolin ollaan koko sydämestä oikeassa.

Esimies ei ole puhunut minulle vieläkään. Nähtävästi hän istuu omassa työhuoneessaan ja yrittää telepaattisesti lähettää kannustusviestejä viiden pahviseinän läpi, mutta minä en ole emotionaalisesti vastaanottavaisella päällä vaan oletan, että tuki olisi vanhanaikaista puhetta. Jos ei muuta niin keskustelua siitä, miten nämä työni (joita irtisanomisperusteiden mukaan ei ole) jaetaan edelleen niille, jotka saavat pitää työpaikkansa. Heitä en todellakaan kadehdi: perehtymistä varten jätän 28 mapillista tietoa siitä, minkä asioiden kanssa olen työpäiviäni viettänyt. Minun mielestäni aika paljon aineistoa töistä, joita ei enää ole - ja joita ei kukaan enää hoida.

Tämäkin vielä

Juuri kun olin saanut itseni tyyneen loppuiskua enteilevään odotuksen tilaan ja kiukkuni jotenkuten laantumaan, tuli uusi myllerrys. Kutsu keskustelemaan ylijohtajan kanssa sopivasti päivää ennen virallista irtisanomispäivää.

 

Missä tässä pelissä on inhimillisyys? Kuulemiskeskusteluun ylijohtaja ei ennättänyt, mutta kun toimiston huhut mahdollisesta irtisanomisen riitauttamisesta ovat ennättäneet johtotasolle asti, alkaakin pieni asiantuntija yllättäen kiinnostaa. Sopivasti yhteisen keskustelun päivä on juuri ennen valtakunnallista dead linea, joten odotettavissa on yleistä surkuttelua toimintamenomäärärahojen vähyydestä ja vetoamista inhimilliseen puoleeni: jos en kiltisti ja hiljaa lähde, joutuvat niin kovin monet muut kärsimään. Minun mahdollinen paha oloni on sivuseikka.

 

Olen itsekin virkamies, säädösten ja ohjeiden orja, jonka tehtävänä on noudattaa lakeja ja tehdä päätöksiä kokonaisetu ja kulloisenkin asiakkaan tilanne huomioiden. Kun Luoja antaa viran, antaa hän samalla järjen - sillä perusteella tätä tehtävää on parina vuosikymmenenä hoidettu. Nyt alkaa tuntua siltä, että se järjenkäyttö jäi tälle asiantuntijatasolle ja johtoportaalle jäi pelkkä ohjeiden tuijottaminen. Niitäkään ei kovin hyvin ole omaksuttu, koska oman irtisanomisprosessini jokaisessa vaiheessa on poikettu siitä, mikä olisi inhimillisesti katsoen ollut oikein. Määräajat, keskustelujen sisällöt, läsnäolijat - kaikki nämä on voitu sivuuttaa, koska kaikesta päätellen irtisanomiseni oli päätetty jo tammikuussa, nyt vain hypittiin muutama askelkuvio TEMin ohjeiden mukaisesti. Ja kun kaikilla muilla on kiire, ei niiden reunaehtojen kanssa nyt niin turhan tarkka ole kannattanut olla.

 

Mahdollisesti saan vihdoinkin tietää, miksi juuri minut pitää poistaa palkkakirjanpidosta. Mikä osaamisessani ja työkokemuksessani on niin murskaavan surkeaa, että minusta tuli yllättäen tarpeeton. Tai oikeastaan - mikä on se tekosyy, johon vedoten tehdään selväksi, että valittaa ei kannata, siitä tulee kaikille vain lisätyötä ja turhaa harmia.

 

Maailmankaikkeuden tasapainon vuoksi samaan syssyyn otti yhteyttä myös ammattiliiton lakimies, joka antoi selkeät ohjeet irtisanomisen riitauttamiseen. Sen voi tosin tehdä vasta sitten, kun on irtisanottu, mutta mikäänhän ei estä minua tulostamasta muutamaa paperia etukäteen.