Onnellisia loppuja ei ole, mutta ainakin yksi epäonneton välietappi on nyt saavutettu. Sain töitä. Virattomasta tulee taas virallinen ainakin siihen asti, kunnes seuraava YT iskee pienen ihmisen kanveesiin.
Kerroin uutisen ns. loppukeskustelussa, jossa ensin allekirjoitin paperin, jonka mukaan olen saanut tiedokseni talon johdon signeeraaman virastapidättämispäätöksen (tulee ikuisesti näkymään nimikirjassani ja todennäköisesti nakutetaan myös hautakiveen eli paha, paha juttu) ja sen jälkeen huomautin, että ennalta harjoitellut liturgiat ovat nyt turhia, koska monenlaisen kompuroinnin jälkeen olen noussut suosta ja saanut töitä.
Sitä ilon ja riemun määrää! Että miten hienoa ja kyllähän me koko ajan toivoimme ja nyt on niin mukavaa meillä kaikilla. Ai niinkö? Minusta kyllä näytti, että isolla osalla johtoporrasta oli ihan mukavaa jo ennen kuin sain uuden työpaikan. Uutinen levisi kulovalkean tavoin ja tämän tästä tuli joku halaamaan ja onnittelemaan. Jopa esimies, joka ei ole puoleen vuoteen puhua pukahtanut, saapui työhuoneeseeni ja taputti olalle, että niin mukavia uutisia on saatu. Siis tämä sama mies, joka ihan itse päätti, että minun pitää lähteä - hän on nyt niin iloinen siitä, että sain töitä. Että tärkeä osaamiseni tulee käyttöön. Että voin sitten olla linkkinä uuden työnantajan suuntaan, jos vaikka vanhalla työpaikalla tarvitaan tietoja.
Toisten jaloille oksentaminen on epähienoa, mutta vähältä piti, että en sitä tehnyt. Olen aidosti iloinen kaikista onnitteluista, joita sain niiltä, jotka olivat prosessin aikana minua jaksaneet kuunnella. Kaikki muut tekopyhät ja ylipirteät "kyllähän me koko ajan sanottiin, että hyvin tässä käy" -tyypit olen valmis sulkemaan hissiin ja päästämään sen vapaaseen pudotukseen. En arvosta heitä lainkaan. Jos on kyennyt olemaan hiljaa kuukausia, on turha nyt avata suutaan tässä asiassa.
Kyllä, olen ilkeä. Jos on pystynyt vaiti seuraamaan sivusta toisen kiirastulta, ei kannata sen loppumetreillä ryhtyä ystäväksi. Se on vain osoitus siitä, että nyt kun en enää ole tarttuvaa työttömyyttä sairastava työkaveri, vaan ehkä mahdollisesti osa hyödyllistä verkostoa, niin kelpaan askelmaksi eteenpäin. Aivan kuin muka olisi koskaan ennenkään suostunut kenenkään portaaksi tai kynnysmatoksi. Aivan kuin en juuri siksi tullut irtisanotuksi.
Aika moneen sähköpostiin olen näinä päivinä kirjoittanut, että "loppu hyvin, kaikki hyvin". Harmi, että elämä ei mene niin. Onnellisia loppuja ei ole. On vain hetkellinen helpotus siitä, että jotkut asiat jatkuvat aikansa ja nykytermein "voin tarttua uusiin haasteisiin". Nyt vain tiedän entistä varmemmin, että ne haasteet voivat hetkessä muuttua täysin merkityksettömiksi, jos jossain niin päätetään. Työ tulee olemaan entistä enemmän vain työtä enkä edes haaveile siitä, että työurani jatkuisi eläkepäiviin asti. Valtio on jo näyttänyt minulle armaat äidinkasvonsa ja irtisanomishalukkuutensa eikä minulla ole mitään syytä epäillä, etteikö sama voisi vielä kerran toistua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti