Byrokratian raivoisa ratas

Irtisanomisprosessi valtiolla on varmaan yksi antoisimpia aiheita toteuttaa itseään. Siis jos sattuu olemaan se taho, joka saa päättää, mitä kaikkea lystiä voi keksiä saadakseen systeemistä mahdollisimman omituisen.

 

Olen juuri äsken allekirjoittanut paperin, jolla kahden todistajan allekirjoituksin vahvistetaan, että minulle on saatettu tiedoksi mahdollisuuteni pyytää luottamusmiehen ja pääluottamusmiehen kuulemista. Nyt siis tiedän, että moinen on mahdollista. Mutta ei tässä vielä kaikki: seuraavaksi minun tulee tehdä kolmen vuorokauden sisällä työnantajalle kirjallinen pyyntö siitä, että pääluottamusmiestä tai luottamusmiestä ihan oikeasti kuultaisiin asiassani. Ei riitä, että suullisesti ilmaisen toiveeni samantien ja laitan meiliä luottamusmiehelle.

 

Tässä hassunhauskassa irtisanomisleikissä on monia erilaisia huippukohtia, joista jokaisesta laaditaan muistio tai kuulemiskirje tai joku muu paperi, jolla ei ole mitään muuta tehtävää kuin olla mahdollisessa riitautuksen jälkeisessä oikeudenkäynnissä todistuskappaleena siitä, että työnantaja on toiminut oikein. Muodollisesti on saatu aikaan nivaska papereita, joiden avulla on todennettavissa, että kaikki tarvittava on tehty. On annettu irtisanottavalle mahdollisuus vastineeseen ja kuulemiseen ja - kehtaanko sanoakaan - puolustautumiseen. Aivan kuin työnantajan kohtuullisen perusteeton päätös olisi irtisanotun vika.

 

Siinä sivussa on unohdettu etsiä mahdollisia tekemättömiä tehtäviä oman viraston sisällä eikä työnantaja ole hetkeäkään pohtinut sitä, miten isot taloudelliset irtisanomisperusteet lähes 300 000 euron säästöt toimintamenomäärärahoissa oikeastaan oikeuttavat. Onko ihan oikeasti olemassa tuotannolliset ja taloudelliset perusteet irtisanomiselle, jos työt eivät ole kadonneet minnekään ja rahaakin on säästössä hieman enemmän kuin parin kuukauden palkkani verran?

 

Tässä vaiheessa virattomaan virkamieheen alkaa iskeä taisteluväsymys. Vieläkö jostain löytyy joku muodollisuus, joka pitää täyttää ennen kuin pääsen lähtemään? Odottaako jossain kulman takana japanilainen teeseremonia, ilmoitus mahdollisuudesta vastaanottaa palkkansa dollareina tai toivonkipinöitä turhaan ounasteleva lappunen, jossa kerrotaan, että täydenkuun aikaan parillisina päivinä on tarjolla työsuhteen jatkumisen mahdollisuus, jos ehdin 20 sekunnissa kirjoittamaan näkymättömällä musteella kahdeksansivuisen vastineen irtisanomisen täytäntöönpanoilmoituksen saapumisen varoitusilmoitukseen.

 

Miksi minusta tuntuu suunnilleen samalta kuin kuolemaantuomitusta, joka saa tehdä erilaisia näennäisanomuksia teloitukseen asti? Ei siksi, että siitä olisi mitään hyötyä vaan siksi, että teloittajasta tuntuu mukavalta tietää, että kyllä hän sai mahdollisuutensa, kyllä me kuuntelimme.

 

Jossain taustalla byrokratian raivoisa ratas pyörii omaa tahtiaan.

 

 

En minä tiedä, mihin suuntaan teidän pitäisi tätä projektia viedä!

Viime viikkojen aikana työpaikkahaastatteluista on tullut jo melkein tapa. Ja kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa.

Olen täydellisen kyllästynyt siihen, että joka kerta minulta kysytään, mihin suuntaan olisin kehittämässä kyseistä projektia/tehtävää tms. johon nyt kulloinkin olen ollut hakeutumassa. Uskokaa jo, en minä voi tietää, missä projektissa tällä hetkellä ollaan menossa, koska siitä ei löydy mitään asiakirjoja ja työpaikkailmoituksessa nimetty vastuuhenkilökään ei ole osannut mitään tietoja jakaa saati lähettää ajantasaista informaatiota tilanteesta. Ja koska en tiedä, missä nyt ollaan, en voi tietää, mitä pitäisi ensimmäiseksi tehdä, keneen olla yhteydessä ja mihin suunnata seuraavaksi voimavaroja. Jos se on kaiken lisäksi tarkasti raamitettu ESR-projekti, niin ennen vahvistetun projektisuunnitelman lukemista ei kamalasti kannata ottaa kantaa siihen, mitä olisi kiva tehdä. Voi olla, että rahoittaja olisi erittäin paljon eri mieltä asiasta.

Joka kerta vastaan jotain ympäripyöreän olematonta verkostoitumisesta ja vuorovaikutuksesta organisaatioiden eri tasoilla unohtamatta voimaannuttavaa kanssakäymistä asiakkaiden kanssa. Minun mielestäni ensimmäisten työpäivien asiana on selvittää, millaisessa työryhmässä tulosta ollaan tekemässä ja missä sitä oikeasti ollaan menossa. Vasta sen jälkeen voi tietää, onko jotain jäänyt unohduksiin ja mitä suunnanmuutoksia pitää tehdä tilanteen korjaamikseksi, jotta asiat sujuvat niin kuin pitää. Työpaikkahaastattelussa on kokonaan arvailujen varassa, joko projektissa on pidetty yhteispalaveri kolmannen sektorin toimijoiden kanssa tai missä vaiheessa syysseminaarin järjestelyt ovat. Älkää siis kysykö siltä työpaikkaa hakevalta, mitä pitää tehdä ellette kykene ensin kertomaan, mitä jo on tehty. Joskus tuntuu kovin vaikealta saada vastausta edes siihen, mitä pitäisi olla tehtynä.

Älkääkä vaikuttako loukkaantuneilta, kun kysyn, mitä puolen vuoden kuluttua täytyy olla valmiina, mitkä ovat seuraavan kuuden kuukauden tavoitteita ja mikä on budjetti. Joka kerta nämä kysymykset esitettyäni haastattelijat ovat ryhtyneet kuhisemaan, että ei ole vielä päätetty ja se on aika lailla projektinvetäjän vastuulla ja rahasta ei ole vielä tehty mitään sitovaa varausta, kun se tai tämä komitea tai muu konklaavi ei ole kokoontunut. Hyvänen aika - jos pystytään kysymään työnhakijalta valistunut arvaus siitä, mihin ollaan menossa, niin luulisi työpaikkaan tarjoavien edes suunnilleen tietävän, missä heidän mielestään on jutun ydin, koska se todennäköisesti saavutetaan ja paljonko se  saa maksaa.

Minä olen työpaikkahaastatteluissa valmistautunut kertomaan itsestäni ja osaamisestani. Toki olen etukäteen perehtynyt organisaatioon, jonka palvelukseen olen hakeutumassa, mutta nettisivujen, satunnaisten pöytäkirjojen tai esityslistojen perusteella en voi olla hakemani työtehtävän asiantuntija. Harmi, että työpaikkahaastattelussa pöydän molemmin puolin tunnutaan olevan yhtä avuttomia sen suhteen, mitä oikein ollaan hakemassa. Työnantajapuoli ei ole vielä miettinyt muuta kuin että joku palkataan ja minä puolestani en ihan oikeasti voi tietää, mitä edellinen tehtävänhaltija on tehnyt hyvin tai jättänyt kokonaan tekemättä. Kysykää häneltä, missä mennään! Kertokaa se sitten minulle, niin pystyn luettelemaan, mitä osaamista ja kokemusta minulla on tarjottavana.