Tämä kesä on vuosiin tai oikeastaan vuosikymmeniin ensimmäinen, jolloin ei ole kiire minnekään. Ei ole sitä tavallista parin päivän tai viikon pätkiin silputtua lomaa, joista yhden pätkän aikana on juostu läpi puuhamaat ja huvipuistot, toisena pakastettu mansikat, kolmantena kerätty loput marjat, neljäntenä harkittu pientä ulkomaanmatkaa (ja joka vuosi jätetty se tekemättä ajanpuutteen vuoksi) ja siinä sivussa luettu työsähköpostit ja joskus jopa vastattu puhelimeen, koska olen kokenut olevani niin kovin tärkeä työntekijä.
Enää en ole ja nyt on aikaa! Mutta kun sitä on näin runsaasti, niin ryhtymisestä on tullut ongelma. Aloittaminen ja aikaansaaminen ovat jääneet sivuseikoiksi ja yhtä ainoaa auton huoltoonviemiskeikkaa voi suunnitella muutaman päivän ajan. Että mitä tekee sillä aikaa, kun huoltomies lisäilee öljyjä ja tarkastaa renkaita. Ennen kun saattoi jättää auton valohoitoon työpäivän ajaksi, mutta nyt ei ole sitä työpäivää, joten joutuu itse keksimään tekemistä autottomaksi ajaksi.
Tai ihan tavallinen kaupassakäynti. Ennen sen teki puolijuoksua työpäivän jälkeen vilkuilematta tarjouksia tai tarttumatta hyllyjen päihin kasattuihin houkutuksiin. Nyt menee järkyttävät määrät aikaa jo siihen, kun miettii parasta kaupassakäynnin ajankohtaa. Lähteäkö heti aamulla ja saada asia pois päiväjärjestyksestä siinä vaiheessa, kun hyllyjä vasta täytetään vai sittenkin vasta iltapäivällä, jolloin aamulla voi tehdä jotain hyödyllistä kuten lukea lehtiä kolme tuntia.
Rajaton määrä aikaa merkitsee samalla rajatonta mahdollisuutta siirtää kaikkea huomiseen. Haen tuota työpaikkaa vasta huomenna, koska aikaa on vielä ruhtinaallisesti. Päätän keittiön uusista verhoista vasta ensi viikolla, koska nyt voin ommella ne koska tahansa, en ministeriön työkokouspäivien ja oma työpaikan palaverien katveaikoina iltaisin silmät ristissä. Teen tuon selvityksen joskus jos silloinkaan, koska sillä ei ole kiirettä.
Samanlainen ryhtymisen vaikeus tuntuu olevan työpaikan henkilöstökoordinaattorilla, joka ei ole vastannut lukuisiin sähköpostikyselyihini. Muutostukiohjeissa kerrottiin, että häneltä tai sijaiseltaa saa aina apua ja vastauksia, mutta ehkä tämä(kään) asia ei varsinaisesti koskea minua vaan kaikkia muita. Olenhan pärjännyt tähänkin asti mainiosti yksin, miksi en siis tästä eteenkin päin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti