Me sitten soitellaan

No sepä kiva! Soittoa ei yleensä kuulu, mutta ihan mukavaa, että työpaikkahaastattelun päätteeksi niin lupailette.

Olen käynyt aivan liian monessa haastattelussa, koska olen alkanut vähitellen ilkeilemään vastapuolelle. Ehkä he eivät sitä huomaa, mutta itse olen havainnut toistavani samoja tyhjänpäiväisiä fraaseja kuin parasta Sarasvuon mantraa uskotellessani kuulijoille, että kaikki on mahdollista ja haluan ehdottomasti ja vielä vähän enemmän tämän työn. Enkä oikeasti halua sitä yhtään. En vastaa kysymyksiin vaan vahvasti niiden ohi, laajentelen osaamistani omituisiin sfääreihin (oikeasti en osaa SPSS-ohjelmaa, mutta jos te ette tiedä, mihin sitä käytetään, niin kyllä minä voin vähän huijata, että jo toki se on minulle tuttu) ja uskoudun kuulijoilleni huokaamalla, että olen sillä tavalla onnellinen, että minulla on aina ollut äärettömän hyvät esimiehet. Pöydän alla sormeni ovat ristissä ja sisäinen kikattajani suorastaan hirnuu naurusta, mutta näin tämä menee: haastattelu on hauska leikki, jossa on tutut vuorosanat ja samanlainen loppu. Me sitten soitellaan ensi viikolla, että mikä on tilanne valinnoissa.

Järkyttyisin aika tavalla, jos joku soittaisi perään. Se romuttaisi kokonaan mukavat leppoisat päiväni, jotka alkavat työsähköpostin sisällön vakoilemisella (hyvänen aika, työtyytyväisyyskyselyyn on vastannut ennätysmäärä väkeä, hiphurraa vaan teille kaikille, jotka olette osanneet vastata kyselyyn oikein) ja jatkuu valtion avoimien työpaikkojen listan lukemisella. Sen jälkeen on syytä siirtyä juomaan kahvia ennen kuin kirjoittelee hakemuksia ja lähettelee ansioluetteloitaan ja naureskelee itselleen. Olen suorittanut virkamiesruotsin, osaan siis kyseistä kieltä suorastaan hyvin. En tosin puhu sitä tai ajoittain edes ymmärrä, mutta valtiolla kummastakaan taidosta ei ole erityisemmin hyötyä muutenkaan.

Lounaan jälkeen luen nettilehtiä, vilkaisen Oikotien ja Monsterin avoimia työpaikkoja ja katson televisiosta vanhan kotimaisen elokuvan. Sen jälkeen on aika juoda lisää kahvia ja miettiä, millä adjektiiveilla vahvistaisi olevansa omatoiminen ryhmäpuurtaja. Jos joku työnantaja vielä tämän kaiken kiireen keskellä soittaisi, niin varmasti hämmentyisin niin, että en edes kuuntelisi vaan lupautuisin tilaamaan ilmaisnäytteen niveltennotkistajaa, jos saan maksaa tilausmaksun yhdessä erässä. 

Pahinta on se, että en edes ole vielä virallisesti työtön, vaan vasta harjoittelen moista olomuotoa. Miten kiire sitä onkaan siinä vaiheessa, kun työpaikan ovi on virallisesti sulkeutunut takanani ja täyspäiväinen työnhaku alkaa. Vielä ei TE-toimisto hätyyttele työtarjouksilla enkä joudu vastaamaan selvityspyyntöön todentaakseni sitä, että en harjoita yritystoimintaa eikä minulla ole yrittäjäpuolisoa, joka voisi ainakin teoriassa työllistää irtisanotun. Tässä vaiheessa sitä kiittelee itseään kaukonäköisyydestä. Tyhmemmillä ratkaisuilla joutuisin puolison elätettäväksi ihan työhallinnon päätöksellä. Pois se minusta.