Voi ei teidän olisi tarvinnut!

Viimeinen työpäivä. Humoristisia puheita, leppoisaa parempia aikojen toivottelua, muutama muistelma ja lopuksi kulkuluvan ja parkkikortin luovutus, taputuksia olalle ja iloista naurua, ehkä vähän haikeutta. Että mukavasti meni, mutta menköön. Talon johto ja esimies hyvästelemässä ensimmäistä irtisanottua virkamiestä arkikahvittelun merkeissä ilman mitään kakullisia juhlallisuuksia. Ei teidän olisi todellakaan tarvinnut minun takiani!

Ja eihän teidän tarvinnutkaan, koska irtauduin työyhteisöstä eleettömän huomaamattomasti ilman, että kukaan olisi millään tavalla huomannut lähtöäni. Tai no - valehtelin - työkaverit panivat sen merkille ja pyynnöstäni jättivät vaille juhlallisuuksia, mutta muuten ketään ei kiinnostanut se, pidänkö avaimet ja kännykän vai luovutanko ne pois. Ei mitään esimiestason hyvästelyä ja työtodistuksen ojentamista, ei huolta siitä, olenko muistanut tyhjentää tietokoneelta tiedostoni, ei kyselyjä siitä, olenko tarkistanut, että tekemättömät työt on saattaen vaihdettu. Ei mitään mielenkiintoa lähtööni.

Melkein voisin väittää, että työpaikkakiusaamisen jaloin ja korkeatasoisin muoto on nyt koettu. En ole edes sen arvoinen, että joku lukuisista päällikkövakanssin ansainneista olisi valtuutettu varmistamaan, että todella ymmärrän poistua muonavahvuudesta. Opin, että irtisanottuna lähteminen ja taloon töihin tuleminen ovat samantasoisia asioita. Kumpaakaan ei osata hoitaa kunnialla. Molemmissa ihmetellään kädet levällään (ja oman esimiehen kohdalla pää kaappiin piiloon taivutettuna, ettei kukaan vain huomaa), että mitä pitäisi tehdä ja kuka tietäisi, että mitä tehdään ja jos kaikki vain oltaisiin ihan hipihiljaa, niin aika hoitaa asian kuntoon tai sitten on jo liian myöhäistä.

Nauratti ja huvitti. Yksi tämän blogin olennaisimpia tehtäviä on toimia muistina siinä vaiheessa, kun asiat on jo ohitettu. Siksi tämäkin "lähtö ilman hyvästelyjä" -episodi on vain yksi osoitus siitä, millainen on valtio työnantajana, miten toimitaan tilanteissa, joissa pitäisi osoittaa kaikille vielä töihin jääville, että hei, me arvostetaan teidän työtä. Ehei, nyt näytettiin oikein kunnolla, että ei oikeastaan arvosteta ollenkaan. Kun sinne YT-ohjeisiin ei ole kirjattu, että "irtisanotulle työntekijälle sanotaan viimeisenä työpäivänä reippaasti hei-hei ja toivotetaan mukavaa jatkoa", niin sitten ei kukaan osannut tehdä mitään.  Ns. alkeelliset kohteliaisuussäännöt kun eivät ole valtiolla kovin korkeassa kurssissa.

En odottanut lahjoja, kukkia ja puheita. Odotin perusinhimillistä kohtelua. Tai no oikeastaan en edes odottanut, kunhan kohtalaisen uteliaana ihmettelin, että näinkö karusti työura voi päättyä. Heikompi olisi voinut tirauttaa kyyneleen, vaan en minä. Hain kirjaamosta pinkan papereita ja ryhdyin laatimaan sähköpostia lakimiehelle. Tuli sellainen olo, että pieni irtisanomisen riitauttaminen olisi nyt paikallaan. Eikä mikään oikeastaan piristä viimeistä työpäivää niin paljoa kuin valitusviranomaisen osoitteen varmistaminen. Jopa siinä tilanteessa, jossa uusi työ jo odottaa ottajaansa.