Tästä varoitettiin kyllä, mutta en uskonut, että stressipohjainen uupumus voi olla näin syvä. En jaksaisi tehdä mitään.
Onneksi olen kesälomalla. Kukaan ei kysele, mitä teen tai tekemättä jätän. Tai kääntäen: loma valuu hukkaan, kun en jaksa tehdä mitään. Tuijotan keittiön pöydälle kasvavaa lehtipinoa miettien, että sen voisi käydä läpi ja viedä tarpeettomat aviisit kierrätykseen. Asia jää katsomisen ja aikomisen tasolle, valmista ei tule.
Minusta ei ole nyt ryhtymään. Lillun jossain melkein-tekemisen ja en-vielä-viitsimisen välimaastossa yrittäen järjestää maailmaani jonkinlaiseen ennalta-arvattavaan kuosiin. Samaan aikaan nautin häpeilemättä siitä, että voin istua pihakeinussa tuntikausia tuijottamassa pilvien liikettä. Ei ole kiire minnekään. Koska viimeksi pilvien liikkeellä oli mitään merkitystä elämässäni?
Edellisten vuosien lomilla - niillä lyhyillä pätkillä, joita pidin muiden vuosilomien välissä valmiina kipaisemaan kustannuspaikalle heti, kun tarvittiin - luin päivittäin sähköpostit muka uteliaisuuttani. Tosiasiassa en halunnut jäädä paitsi yhtään mistään tiedonrippusesta. Nyt luen sähköposteja lähinnä huvittaakseni itseäni, koska niistä selviävät ne kymmenet pienet asiat, jotka nyt jäävät tekemättä ja joilla on oikeasti merkitystä. Koska irtisanomiseni pääkriteeri oli se, että työni on keskitetty ja siirretty muualle, ei näitä avunpyyntöjä ja myöhästyneiden maksatusten kyselyjäkään siis oikeasti ole olemassa.
Lomasta huolimatta pidän yhteyttä töihin. Kävin tekemässä virkavapausanomuksen saadakseni palkallisen opintovapaan ja siihen paperityöhön tarvittiin kopiokonetta. Jaksoin hymyillä sinne ja tänne ja kertoa, että minulla ei ole mitään hätää. Samaan hengenvetoon muistin muistuttaa, että ehkä tämä sama on muillakin edessä vielä ennen vuodenvaihdetta, hallitusohjelma viittaa siihen, että kipeiltäkään leikkauksilta ei tulla välttymään. Pahanilmanlintu, se minä olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti