Työyhteisöni alkaa kyllästyä siihen, että istuskelen työhuoneessani kuin yhdyskuntapalvelussa. Töitä ei ole, mutta silti en saa lupaa jäädä kotiin potemaan alkavaa työttömyyttä. Ehei, minun tulee kunnon virkamiehen tapaan saapua paikalle, leimata kellokorttini ja sitten odotella, että keksin jotain tekemistä.
Yksi ja toinen on enemmän ja vähemmän hienovaraisesti kysynyt, joudunko ihan oikeasti tulemaan joka päivä työpaikalle vain olemaan. Että eikö minulle ole keksitty mitään tekemistä tai eikö kukaan ole ymmärtänyt, että pelkkä läsnäoloni on ikävä muistutus siitä, että virka voi koska tahansa lähteä livohkaan. Kysyjät ovat varsin oikeassa: miksi ihmeessä minua pitää irtisanomisen lisäksi nöyryyttää sillä, että joudun joka arkipäivä saapumaan paikalle tekemään ei mitään. Jos minut kerran tänne velvoitetaan, voisi esimies keksiä edes jotain pientä puuhaa pitkien tylsien tuntien ratoksi.
Tänään olen käyttänyt valtion hupenevia varoja lukemalla iltapäivälehdet, kokeilemalla kuvankäsittelyohjelman hienouksia, etsimällä tietoja kaihtimista, maksamalla muutaman laskun, olemalla yhteydessä pariin kaveriin ja pohtimalla, viitsisikö käväistä Facebookissa vai ei. No en käväissyt, koska se tuntui jotenkin turhan viihdyttävältä tällaisena työpaikkaläsnäolon pakkoaikana. Kärsimäänhän meidät on tänne luotu, joten seuraavaksi saatan etsiä erityisen huonoja blogeja, poistaa henkilökohtaisesta puhelimesta turhia viestejä ja teroitella lyijykyniä.
Ajoittain olo on kuin surkeassa ja väkisinväännetyssä pienoisnäytelmässä. Tervetuloa siis havannoimaan elämääni kaikki te omia sketsipainotteisia jutusteluohjelmia suunnittelevat nousevat ja laskevat näyttelijätähdet. Perinteinen radiokuunnelma Knalli ja sateenvarjo jää kauas taakse kun seuraatte, miten työpöytäni ääressä vanhasta muistista taittelen paperiliidokkeja ja värittelen ruutupaperin ruutuja vain saadakseni ajan kulumaan ja löytääkseni molemmille aivosoluilleni jotain tekemistä ennen kuin pääsen tästä lasikopista pois tekemään jotain mielenterveydelle kehittävämpää.
Tietysti voisin valmistautua huomiseen työpaikkahaastatteluun. Ministeriö täyttää velvollisuutensa ja haluaa käydä kanssani läpi YT:n jälkimainikeihin kuuluvan "meidän on pakko haastatella sinut senkin inha irtisanottu, vaikka emme ikipäivänä aio palkata tuollaista kääkkää" -leikin. Periaatteessa pienellä koulutuksella pätevöitettävissä olevat irtisanotut pitäisi ottaa takaisin valtiolle, mutta käytännössä niin ei tehdä kuin poikkeutapauksissa (lue: jos satut olemaan mies). Niinpä menen taas kerran vastaamaan kysymyksiin siitä, missä näen itseni 5 vuoden kuluttua tai mikä on ensimmäinen asia, johon työtehtävässä tarttuisin. Haastattelija ja haastateltava haukottelevat puolin ja toisin ja toivovat, että tämä olisi äkkiä ohi. Osaan jo kaikki vuorosanat ja tiedän, miten lopuksi luvataan joka tapauksessa ottaa yhteyttä. Niin tehdäänkin - joskus marraskuun loppupuolella, kun tehtävään valittu jo painaa töitä täyttä häkää ja muistetaan, että hups, onko me kerrottu muille hakijoille, että tehtävää sijaisena hoitanut Janne sai gradunsa väännettyä ja sen kunniaksi vihdoinkin viran odoteltuaan sitä jo ainakin vuoden ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti