Viimeksi kirjoitin siitä, miten viimeinen työpäiväni ja lähtöni ELY-keskuksesta eivät herättäneet esimiestasossa mitään vimmaa hyvästellä. Ei minkäänlaista pieni- tai suurimuotoista työsuhteen lopettamiseen liittyvää rituaalia, jolla olisi laitettu ii yhdelle elämänvaiheelle. Ei mitään kiitosta tai edes hätäistä heippaa. Kun muutut näkymättömäksi niin pysyt sellaisena, vaikka pitäisit vähän ääntäkin itsestäsi.
Onneksi kaikkia samasta organisaatiosta irtisanottuja ei kohdella yhtä tylysti. Se toinen irtisanottu sieltä toisesta yksiköstä saa viimeiselle työpaikkapiipahdukselleen kulkukortin- ja avaintenluovutuksen yhteydessä paikalle apulaisjohtajan ja esimiehensä ja kuulemma samalla ojennetaan läksiäislahjatkin, koska vielä töihin jäävällä väellä on niin paha mieli puolestaan. Minun vuokseni ei kukaan ole virallisesti pahoillaan! Epävirallisesti tosin on, mutta se on kokonaan toinen juttu.
Nyt minulla on jämäkkä peiliinkatsomisen paikka! Siellä se on, vähän rupsahtanut, silmälasipäinen pullea naishenkilö, joka ei ole edes sen arvoinen, että joku haluaisi viideksi minuutiksi keskeyttää viikkopalaverinsa ja virallisesti kätellä läksiäisiksi. Saahan ihmiselle tyly olla, mutta että ihan oikeasti vielä tässä vaiheessa pystytään olemaan näinkin epätasa-arvoisia kahden irtisanotun kanssa! Toisen lähtöä pahoitellaan, toisen lähtöä ei noteerata. Melkein tekisi mieli kysyä, että mitä olen tehnyt tämän ansaitakseni.
Vaan en kysy, koska itseään on ihan turha kiusata muiden tyhmyydellä. Olen iloinen sen toisen irtisanotun puolesta, hänestä on haluttu pitää huolta loppuun asti ja osoittaa, että irtisanomisesta huolimatta hän on arvokas ihminen ja hyvä työntekijä. Minulle vain omat työkaverit osoittavat tämän saman, ei talon virallinen johto. Taas kerran ollakseni rehellinen: arvostan enemmän työkavereitten mielipidettä kuin niiden, jotka ovat menneet piiloon työpöytiensä taakse, jotta kukaan ei kuvittelisi, että heidän pitäisi jotenkin ottaa asiaan kantaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti