Ei vieläkään mitään muutosta

Täällä edelleen ilman työvälineitä. Keskitetty tietohallinto on vuodenvaihteessa kiireinen, joten onko sillä nyt väliä, onko yhdellä valtionhallinnon työntekijällä mahdollisuutta tehdä töitä vai ei. Palkka tältä kuukaudelta on jo saatu, joten miksi turhaan märistä siitä, että sen edellytyksenä ei ole ollut töiden tekeminen vaan läsnäolo.

Hallitusohjelmassa luotiin pohjaa digiloikalle ja pidettiin hyvin tärkeänä, että entistä enemmän asioita hoidetaan vain sähköisesti. Niinpä valtiollakaan ei enää lähetellä papereita tai tulostella muistioita, vaan kaikki on sähköisesti jossain kaukaisilla palvelimilla. Päätelaitteettoman virkamiehen kannalta tämä aiheuttaa ongelman jos toisenkin, koska nyt minulla ei ole edelleenkään pääsyä työvälineenäni olevaan tietoon. Voin oman tiimini sähköposteista lukea, miten erilaisia asioita tapahtuu ja tietoa pakataan salasanojen taakse, mutta minulle kaikki tuo on osa suurta salaisuutta. Tarvittavat ohjelmistot, virtuaalityöpöydät ja kaikki muu jännittävä asennetaan vasta sille uudelle työkoneelleni, joten nyt saan vain tiedonhippusia otsikkotasoisesti.

Siksi elän nyt murmelin elämää eli toistoa syyskuulta: tulen työpisteeseen, kulutan aikaani ja odotan, että kiireet jossain hellittävät ja saan vihdoinkin oman tietokoneen. Tosin hurja huhu väittää, että säästösyistä läppäriä ei olisi edes hankittu, koska on tulkittu, että vanhat työvälineeni riittäisivät mainiosti, istunhan samassa työhuoneessa kuin edellisen työnantajan aikanakin. Kukaan vain ei ole vaivautunut selvittämään, oliko minulla työtehtävien kannalta riittävä työvälineistö vai jouduinko turvautumaan talon yhteisiin.

Turhautuminen on vallitseva olotila, vaikka tiedän, että en ole ainoa, joka on joutunut keskittämisen uhriksi. Tällä hetkellä maassamme lienee muutama sata vastaavaa virkamiestä, jotka odottelevat, että jotain jo joulukuussa sovittua vihdoinkin tapahtuisi. Harmi, että sen sovitun toteuttamiseen on olemassa aivan liian vähän väkeä. Keskittäminen kun merkitsee samalla väen vähetämistä tehostamisen nimissä ja lopulta tehokkuusajattelu johtaa juuri tähän: viranhaltija tulee työpaikalle, mutta ei voi tehdä työtään, koska puitteita ei ole onnistuttu järjestämään kuntoon.

Jatkan siis läsnäoloa täydellä palkalla. Harmi, että minusta olisi vähän enempäänkin.

Minä ja Elisa

Viimeksi kerroin, miten Elisa Oyj oli epähuomiossa antanut saman valtionhallinnon alanumeron kahdelle eri virkamiehelle. Minä olin toinen heistä.

Höveli asiakaspalvelija lupasi, että tilanne korjataan mahdollisimman nopeasti. Sepä mukavaa, ajattelin, mutta nyt tuosta lupauksesta on kulunut jo lähes viikon päivät eikä mitään 0295-alkuista numerosarjaa ole kyetty minulle toimittamaan.

Vaikka olen virkamies, osaan tarttua asioihin ja ryhtyä selvittämään, mistä kiikastaa. Maanantaina tutkailin Elisan nettisivuja, josko sieltä löytyisi joku yhteydenpitoväline, jota käyttämällä saisin asiat järjestykseen. Soittamalla asia selviää (2,19 e/min), mutta mitään ilmaisia keinoja ei sivuilta löytynyt. Yritysasiakkaana olisin tarvinnut erilliset tunnukset samoin kuin jos olisin yrittänyt selvittää asiaani keskustelupalstan avulla. Rekisteröityminen ilman sitä puhelinnumeroa ja suoraa asiakkuutta oli hankalaa. Eletään vuotta 2016 ja some valtaa maailman, mutta eipä niille tiedon valtateille pääse luikahtamaan sivusta, jos ei ole ensin moneen kertaan tunnistautunut ja hankkinut tunnuksia, joita ei jaella kaikille. 

Niinpä päätin lopulta soittaa palvelunumeroon sillä ikiomalla henkilökohtaisella kotipuhelimellani, jonka käytöstä työnantaja ei korvaa euroakaan. Odotin mukavat 7 minuuttia (siis 15 euron verran), että joku asiakaspalvelija ennättäisi avuksi. Nauhoitteelta sain kuulla, että voin hoitaa asiani myös verkossa (niin varmaan)ja sain kuulla aika kamalaa hissimusiikkia ennen kuin kohtasin asiakaspalvelijan. Hän ei oikein ymmärtänyt ongelmaani, mutta luotin siihen, että jokainen puhelu nauhoitetaan. Sieltä olisi kuunneltavissa vaikka miten moneen kertaan, mitä asiani koskee. En todellakaan halua rupatella tuntitolkulla ja maksaa muutamaa kymmentä euroa siitä ilosta, että joudun korjaamaan Elisan tekemää virhettä.

Emme samasta äidinkielestä huolimatta ymmärtäneet toisiamme, koska minä puhuin aidasta ja hän ihmetteli seipäitä. Siksi päätin puhelun muutamassa minuutissa, sillä en halunnut tuhlata rahojani joutavuuksiin. Jos Elisa ei kykene minulle hallinnon sisäistä numeroa osoittamaan, niin ollaan sitten ilman. Chatissa tai sähköpostissa olisin kyennyt pukemaan ongelmani selkeäsanaiseksi kysymykseksi, mutta hämmentyneelle asikaspalvelijalle on vaikeaa kertoa, että annoitte saman alanumeron kahdelle eri työntekijälle samassa organisaatiossa, voisitteko ystävällisesti korjata virheelle ja toimittaa yhden alanumeron lisää. Ongelmaksi muodostui se, että minua ei virallisesti ole missään heidän rekistereissään, koska sitä alanumeroa ei ole...

Toisaalta puhelimeen on nyt asennettu sähköposti ja kalenteri ja muita työtilpehöörejä, joten vaikka tämä ei mikään nokialainen olekaan, niin voin nyt olla kaikkien kanssa yhteydessä kaikkialla. Mikä ei tarkoita, että olisin.

Laiska valtion rahojen tuhlaaja

Keskittämisen mukanaan tuomat erilaiset hyödyt on nyt täysimääräisinä koettu. Työsuhde on jo peräti 10 päivän mittainen - toki moni niistä on ollut pyhä tai muu vapaapäivä - mutta mitään työhön vivahtavaa en ole vielä tehnyt.

Minulla on työhuoneessani tietokone, mutta se ei ole se laite, jolla minun pitäisi töitäni tekemän. Keskitetty tietohallinto on tilannut läppärin kaikilla herkuilla, mutta se on unohtunut jonnekin, joten en pääse suurimpaan osaan työhöni liittyvistä tiedostoista tai ohjelmista. En voi ottaa muodikkaita skype-yhteyksiä etäisiin työkavereihini, sillä mikrofoni ja kuulokkeet  ovat vielä matkalla kohteeseen. Hyvästi siis virtuaaliset aamukahvit ja muut modernit yhteisöhömpötykset. Samalla hyvästit myös epäviralliselle tiedotukselle, koska näiden aamupalaverien antia ei kirjata minnekään poissaoleville tiedoksi. Minulle on esimerkiksi nimetty epävirallinen ryhmäpäällikkö, johon otan yhteyttä, jos satun sairastumaan tai keksin jotain muuta esimiesasiaa. Tätä en tietäisi, jos ei työkaveri olisi sattumalta saanut asiasta vihiä ollessaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Pääsen sähköpostiini ja intranettiin, mutta minulla ei ole aavistustakaan, missä ovat oman työni kannalta tärkeät dokumentit. Oletusarvoisesti ne ovat edelleenkin siellä, minne ne on aikanaan asetettu eli käyttäjätunnuksen ja salasanan takana siten, etten niihin koskaan pääsekään käsiksi.

Pöydälläni on työpuhelin, joka odottaa asentajaansa. Valtion puhelimissa ei riitä, että asetetaan sim-kortti sievästi paikalleen ja akku oikeaan lokoseen ja käynnistetään virta. Ei, näissä on niin monta erilaista salasanaa ja viritystä, että tarvitaan kokonainen ammattikunta näpyttelemään koodeja. Lisäksi palveluntarjoaja eli Elisa ilmoitti torstaina, että he ovat epähuomiossa antaneet saman alanumeron kahdelle uudelle työntekijälle. Se toinen oli isokenkäisempi, sai kapulansa nopeammin käyttöön ja nappasi samalla numeron omakseen. Elisa ei ole kyennyt vieläkään antamaan minulle uutta numeroa, joten siltä osin olen joka tapauksessa täydellisessä pimennossa. 

Toisaalta minä olen kuitenkin ihan hyvässä tilanteessa, koska minulla on työhuone, siellä pöytä ja tuoli ja se vanhanmallinen tietokone suppeine käyttömahdollisuuksineen. Työkaverilta vietiin ensimmäisenä työpäivänä tietokoneen näppäimistö jollekin sitä enemmän tarvitsevalle, joten hän päätyi todelliselle tiedon valtatien katvealueelle. Minulla on kulkulupa, joten salaperäiset suljetut ovet avautuvat kuin taikasanasta. Sain parkkilapun, joka oikeuttaa jättämään auton päiväksi ilmaiselle paikalle. Normaalisti parkkialue täyttyy jo ennen kuin kello käy kahdeksaa ja varhaiset valtaavat kaikki ruudut, mutta näillä pakkasilla tilaa on ruhtinaallisesti.

Minulla ei vielä ole kuvallista korttia, jota täytyy aina kantaa kaulassa ja jolla todistan olevani virkamies. Sen puute on rinnastettavissa vapauteen. Ilman kortin mikrosirulla tehtäviä leimauksia kukaan ei voi seurata liikkeitä työpaikalle ja sieltä ulos. Työnantajan täytyy luottaa sanaani siitä, että olen ollut riittävästi läsnä ainakin fyysisesti. Ja minun täytyy olla sen luottamuksen arvoinen.

Tuttu ja turvallinen

Paluu työelämään suoritettu.

Tuntuu melkein nostalgiselta aloittaa alusta ihan samalla tavalla kuin joskus 13 vuotta sitten tein eli ei kulkukorttia, ei tietokonetta, ei käyttäjätunnuksia tai sähköpostin salasanaa - ja samaan aikaan vieressä lista asioista, jotka tulee hoitaa työsähköpostilla. Niin tuttua, niin turvallista, niin valtiohallinnollista. Kun minkään ei haluta sujuvan, niin eihän se suju.

Orpona piruna seikkailen kerroksesta toiseen ilman mahdollisuutta päästä tarpeellisille käytäville. On ihan kiva huikata ovenraosta, että tule sitten kolmoskerrokseen täyttämään lomakkeita. Asiathan tuntuvat etenevän reippaasti, mutta kun sinne kolmoseen ei pääse ilman kulkulupaa ja sen saan vasta ehkä huomenna iltapäivällä. Joudun siis soittelemaan (henkilökohtaisella puhelimellani, en virkakapulalla), jotta täällä ollaan, kuka päästäisi minut sisään.

Vielä en tiedä, koska saan käyttööni tietokoneen. Asialla saattaa olla pikkuruisen kiire, sillä huomenna aamulla on huhupuheiden mukaan yksikköpalaveri, jossa tarvitsisin ainakin kuulokkeita ja mikrofonia. Asiaa en voi varmistaa mistään, koska koko työmaailmani pyörii jollain pilvipalvelimella, jonne en nyt pääse. Tietysti voisin soittaa työkavereille, kunhan ensin löytäisin heidän numeronsa. Vaikeusastetta kun on lisätty sen verran, että nekin vaihtuivat tänään, joten kukaan ei enää vastaa entisten yhteystietojen mukaisista numeroista.

Täytyy sanoa, että nautin tästä työpäivästä. Lillun jossain ajattomuuden höttöavaruudessa, jossa ei tapahdu mitään eikä minkään odoteta tapahtuvan. Riittää, että fyysinen olemukseni on todistettavasti paikassa A. Sitä kutsutaan valtiolla työn tekemiseksi. Mikä toisaalta on väärin, sillä tekemätöntä työtä olisi kamalasti jollain toisella aikavyöhykkeellä, mutta perinteisen tsaarinvallanaikaisen protokollan vuoksi siihen ei sovi tarttua ennen kuin olen suorittanut kaikki vaadittavat pokkuroinnit ja allekirjoitukset. 

Montako työpäivää valtiolla vuodessa tuhlataankaan siihen, että odotellaan, että kaikki on valmiina työn tekemiseen? Kun jo yli kuukausi sitten oli tiedossa, että tänne asetun, niin miksi ihmeessä ei voisi vain avata tietokonetta, vaihtaa salasanaa ja ryhtyä töihin?