Digiloikka

Tänään sain senkin kokea: etäyhteyttä työpaikan palvelimeen ei voitu muodostaa. Mikä tarkoittaa sitä, että mikään tämän digitaalisen auvolan tietokannoista ei auennut, niin työsähköposti kuin kalenterinkin olivat tavoittamattomissa eikä töitä voinut tehdä. Tämä siitä huolimatta, että päättäjillä on luja luottamus digiloikan autuaaksitekevyyteen ja sen pohjalta on tehty päätös maailman siirtämisestä pilvipalveluihin salasanojen taakse turvaan.

Kun kaikki on koko ajan läppärissä tai kännykässä, niin yhteyden katkeaminen  on aika kohtalokasta. Minulla siihen tarvittiin tietoliikennekatkos jossain, sen jälkeen ns. virkakorttini ei enää toiminut eikä kirjautumisalue ollut käytettävissä. Mitään varajärjestelmää ei ole ellei sellaiseksi määritellä ns. julkisessa verkossa toimivaa sähköpostia (ei virkakäyttöön!) tai mahdollisuutta päästä osaan työantajan intranetin sisältöä. Kaikki yhtään napakampaa tietoturvaa edellyttävät tiedot ovat käsieni ja päätteeni ulottumattomissa. 

Parannuskeino on yksinkertainen: menen työpaikalle ja yhdistän koneeni siellä verkkoon ja odotan, että jotkut parametrit jossain asettuvat oikeaan järjestykseen, jonka jälkeen tiedon valtatie on taas auki kaikilta kaistoiltaan. Toisaalta voisi olla niin, että olen 4-päiväisellä työmatkalla (kuten ensi viikolla aion olla) enkä pääse välillä lähellekään sisäverkkoa. Silloin minulle ei ole mitään iloa siitä, että tiedän tärkeiden asiakirjojen olevan pilvipalvelussa melkein käytettävissä, jos joku minimaalinen sähkökatko jossain on tehnyt salasanoistani ja käyttäjätunnuksistani tilapäisesti toimimattomat. 

Tähän täytyy nyt vain sopeutua. Työpaikalla voin ottaa yhteyttä ATK-tukeen, jossa pystytään neuvomaan tai pahoittelemaan asiaa, mutta yksityisessä käytössä olen oman osaamiseni varassa. Ei ole olemassa ketään tai mitään, joka vastaisi, kun salasana lakkaa toimimasta tai pankin älypuhelinsovellus ilmoittaa, että sinulla ei ole lupaa tekemisiisi, suljemme tilin. Palvelunumeroihin soittaminen ei auta, vaikka jonottaisi toista tuntia eikä netistä löytyvistä usein kysytyistä kysymyksistä ole apua.

Kaiken lisäksi olen kirjoittanut samasta asiasta jo aikaisemmin, mutta mitään muutosta parempaan ei ole tapahtunut. Ei niin, että kuvittelisin kirjoitusteni vaikuttavan johonkin, mutta asiakaslähtöisen digitalisaation olettaisi jotenkin ottavan huomioon myös ne hetket, jolloin yhteyden kanssa on ongelmia. Ei ota vaan melkeinpä päinvastoin: aikaisempaa useampi palvelu pakotetaan verkkoon, vaikka siitä sillä tavalla tulee hyvin haavoittuva. Mitä ihmettä minäkin teen monipuolisella työajanseurantajärjestelmällä, jonne en pääse kirjautumaan, koska se ei tunnista tunnuksiani. Vielä aamulla tunnisti, joten kohtalaisen nopea on digialustan dementia.

 

Silti mikään ei muutu

Hallinnossa on 15 + 15 johtajaa/päällikköä ja noin 45 vähän pienempää esimiestasoista toimijaa ja muuta muu henkilö, joilla on alaisia. Heitä varten on palkattu melkein tusinan verran asiantuntijoita kehittämään johtajuutta ja auttamaan vaativassa muutostilanteessa. Osa johtotason porukasta kävi jo pari vuotta sitten läpi vastaavan koulutuksen, mutta nähtävästi siitä ei ollut mitään hyötyä, koska ruljanssi on pyöräytetty uudestaan käyntiin.

Johtamisen tukemisella mitattuna organisaatio toimii täydellisesti! Mitään muuta yksityiskohtaa ei hallinnossa ole katsottu yhtä tärkeäksi, jos mitataan asiaa tarjottujen tuki-, seminaari- ja koulutustuntien määrällä. Jotain menee silti uudestaan ja uudestaan pieleen, koska kukaan ei ole tyytyväinen. Ei johtoporras, joka haluaa lisää paapomista ja olkapäitä, joita vasten ulvoa surkeaa kohtaloaan alaisten ahdistellessa eivätkä johdettavat, jotka eivät huomaa esimiehissä mitään edistymistä, vaikka näiden kalenteri pursuaa vertaistukiryhmiä ja yhteishengen kohottamiseksi järjestettyjä valtakunnallisia tapaamisia. Unohtaa ei sovi suljettuja verkkotyötiloja tai muilta salattuja virtuaalisia aamukahvejakaan, joiden aikana voi sanallistaa kokemuksiaan viikon varrelta.

Sanallistaminen on muuten hauska uutuus hallintojargonissa. Nyt täytyy kertoa suurta tarinaa ja sen esiasteena on omien tuntemusten saattaminen sanoiksi vähän samaan tapaan kuin päiväkodissa tehdään silloin, kun selvitetään konfliktitilanteita ja halutaan antaa väkivallalle hyväksytympi nimi. Hakkaava lapsi voi antaa tunteelleen nimeksi paha mieli, jolloin on paljon hyväksytympää roimia itseään heikompaa kuin silloin, jos tunteen nimi onkin vahingoittamisenhalu. Lopputulos on sama eli verille nuijittu lajitoveri, mutta tunteelle annettu nimi tekee väkivallasta hyväksytympää. Mistä esimerkistä ei nyt pidä vetää sitä johtopäätöstä, että johtamisen kehittämisessä oltaisiin tekemisissä lyömisen kanssa. Ei, kyse on yleisesti hyväksyttyjen kielikuvien käyttämisestä piilotettaessa todelliset tarkoitusperät puppusanageneraattorin tuotosten alle.

Joka tapauksessa samaan aikaan kun muutama tuhat rivityöntekijää kipuilee tulossa olevien massiivisten uudistusten aiheuttamien huhupuheiden kanssa, niin johtavassa asemassa oleville tarjotaan enemmän tukea kuin koskaan ennen. Koska he ovat viemässä muutosta eteenpäin. Koska he tekevät päätöksiä. Koska heitähän tämä eniten stressaa. Koska heidän kohtalaisen hyväpalkkainen vakanssinsahan tässä on tulilinjalla ja nyt tarvitaan oikeanlainen verkosto riittävän korkeassa asemassa olevia varmistamaan se, että vielä vuonna 2020 on töitä. Ja mielellään sellaisia, joissa voi vaatia omaa työhuonetta. Niitä muutamaa tuhatta peruspuurtajaa varten on noin kolme henkilöä, jotka miettivät, miten saada ylläpidettyä motivaatiota vielä pari vuotta ja miten varmistaa, että työkäytännöt tuottavat sitä tilastotietoa, jota tarvitaan pohjaksi uuden luomiselle. 

Toisaalta johtajan on helpompi nähdä tuen tarvetta johtamiselle eli itselleen kuin johdettaville. Heillehän on tarjolla alaistaitojen miettimistä eli sitä, että ollaan kivoja kaikille, tehdään työt ripeästi eikä puhuta käytävillä pahaa muista. Niihin taitoihin nyt ei paljoa opetusta tarvita, terve järki riittää, mutta johtaminen on sen verran vaativaa, että sitä ei omin aivoin noin vain tehdäkään. Ei edes silloin, kun on itse hakeuduttu esimiestehtäviin ja vakuuteltu hakemuksessa, että on kokemusta ja näkemystä. Johtajana kehittyminen edelyttää lukuisia seminaareja, alaiselle riittää se, että tekee työnsä eikä valita.

 

Haettiin tiiminvetäjää, saatiin kehittämispäällikkö

Joskus näissä valtion hommissa kohottaa kummastuneena toista kulmakarvaansa vähän kuin merkkinä siitä, että ei ole vuosien mittaan vielä kokonaan paatunut. Mikä on muuten hieno sana, synonyymi sille, että muuttuu jyhkeäksi kiveksi. Paasi ei koskaan voi olla pieni.

Mutta asiaan. Olen hallinnossa, jossa tulevien vuosien graniittiin hakatut periaatteet ovat suunnilleen avoimuus, vuorovaikutus, yhdessä tekeminen, uudistaminen ja hyvä henkilöstöpolitiikka. Kaikki somia ja sydäntäsykähdyttäviä sanoja, jotka kertovat, että tässä ollaan porukalla tekemässä jotain semmoista yhteisöllistä ja mukavaa. Että otetaan muita huomioon ja ollaan yhdessä enemmän kuin osien summa, halaillaan tämän tästä ja kehua retostellaan, että kukaan ei puhu selän takana pahaa eikä ole edessä ilkeä.

Hevonhuttua ja höpöhöpöä, sanon minä. Todellisuudessa kyse on samanlaisesta sanahelinästä kuin nyt niin muodikkaat asiakasrajapintojen synkronointi, suurella pensselillä maalaaminen, prosessien toimintakyvyn maksimointi tai palvelumuotoilun tuomat mahdollisuudet. Näitäkin saa vapaasti käyttää miettimättä lainkaan, mitä ollaan tarkoittamassa ja ymmärtävätkö ydinprosessien ulkopuolelle jäävät kumppanuudet sanojen sisällön samalla tavalla.

Hallinnossa avoimuus ja yhdessä tekeminen ovat sitä, että tehdään päätös ja ilmoitetaan siitä. Siinähän kaikki saavat yhdessä tiedon, mitä sitä enempää selittelemään. Juuri näin on nyt tehty yksikön uusimmassa nimitysasiassa, jossa alunperin haettiin työhön osallistuvaa tiiminvetäjää, mutta muutaman kuukauden kokemuksen jälkeen onkin huomaamatta vaihdettu nimikettä paremmin palkkaa tuovaksi kehittämispäälliköksi. Ei siinä mitään, mutta kun aikoinaan tiiminvetäjän tehtävä kirjoitettiin niin tylsäksi kuin mahdollista, että ei saataisi ketään aidosti pätevää sitä hakemaan, ja nyt vaihdetaankin nimikettä, niin homma ei vaikuta hyvältä avoimelta tuottavuuslähtöiseltä henkilöstöpolitiikalta.

Asiahan ei edes koske minua. En hakenut ko. tehtävään, en hakisi siihen nytkään, mutta jotenkin on ankea olo monen muun osaavan ja pätevän puolesta. Heitä johdatettiin avoimesti harhaan  vakuuttamalla, että tiiminvetäjällä ei ole esimiesasemaa, ei palkkaan selkeästi vaikuttavia vastuita, vain pelkkiä tiiminvetäjän pieniä erikoistehtäviä. Toisin on nyt käynyt eikä vähiten siksi, että urakehityksessä ja CV:ssä näyttää paljon paremmalta, jos toimenkuvaa rukataan päällikkötason tehtäväksi, oli siihen osaamista tai ei. Kaikki tämä luonnollisesti avoimesti ja näennäisen yhdessä tehden salassa kaikilta muilta.

Saahan tuollaisia päätöksi tietenkin tehdä, tämähän on päällikkövirasto. Täällä ei työjärjestyksen mukaan tarvitse kysellä lupaa alaisilta. Eikä se ole typerä joka tavoitehakuisesti pyytää, vaan se, joka pyyntöön suostuu. Mutta sitten ei pidä ihmetellä, missä on keskinäinen kunnioitus tai miksi yhteisiä arvoja on niin hankala noudattaa. Jos johtotasolla ei välitetä työyhteisöstä, niin miksi ihmeessä siellä asiantuntijatasolla oltaisiin yhtään sen enempää yhteisen sanahelinän takana. Päivä päivältä ollaan enemmän vain töissä ja vähemmän tekemässä yhdessä, vakuutettiin johdon powerpointeilla mitä tahansa. Tunnustamattomiin alaistaitoihin kun kuuluu sekin, että behavioristisesti otetaan mallia johdon tekosista ja toistetaan niitä omassa elämässä ja omassa tehtäväkehikossa. Tässä tapauksessa siitä ei synny tulosta, vaan kimmastuneita keskusteluja sekä piikittelyä puolin ja toisin.

Hämmästyttävää, miten pienillä teoilla voi tehdä organisaatiosta toimimattoman. Ja vielä hämmästyttävämpää, että niin voi ja saa tehdä. Joku johtamisen kehittämisen tiimi saisi tästä oivan ehdottomasti välteltävän esimerkin.

Seuraavana vaiheena korkein hallinto-oikeus

Kävi juuri niin kuin uumoiltiinkin eli työnantajataho vei irtisanomispäätöksen korkeimpaan hallinto-oikeuteen, josta päätöstä odotellaan vuonna 2018. Siis siinä vaiheessa, kun kaikki muut prosessiin osallistuneet ovat jo eläkkeellä.

Tätä osattiin odottaa, mutta kyllähän se ihmetyttää. Työnantajataho olisi selvinnyt muutamalla tuhannella eurolla koko jupakasta, mutta nyt käytetään triplasti tuo summa sen todistamiseen, että YT-neuvottelujen aikana saa palkata lisää väkeä kunhan pystyy ainakin itselleen todistamaan, että kukaan YT-neuvottelujen alaisista ei ole ko. tehtävään kykenevä.

Ei se  mitään, odotellaan kaikessa rauhassa, mitä tuleman pitää. Lopputuloksella kun ei ole minulle enää tässä vaiheessa isoa merkitystä, joskin itsetuntoa hivelee ajatus siitä, että korkein hallinto-oikeus tekee päätöksen minua koskevassa asiassa. Jotenkin juhlavaa päätyä pöytäkirjoihin ja päätöksiin vieläpä niin, että itse ei joudu ensihätään maksamaan euroakaan. Työnantaja sen sijaan joutuu jo tässä vaiheessa pulittamaan 500 euroa oikeudenkäyntimaksua, jota todennäköisesti tullaan karhuamaan minulta ihan siksi, että olen mennyt tyhmyyttäni tekemään valituksen irtisanomisestani.

 

Hetken tie on kevyt kulkea

Olen lukenut sen varmaan sata kertaa, uudestaan ja uudestaan. Hallinto-oikeus on antanut päätöksensä, jonka mukaan se katsoo, että irtisanomistani oli "valtion virkamieslain 27§ 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla edeltänyt uuden henkilön ottaminen samankaltaisiin tehtäviin. Viraston toimintaedellytyksissä ei ole selvitetty tapahtuneen muutosta vastaavana aikana. Työnantajalla ei siten ole ollut valtion virkamieslain 27 § mukaisia taloudellisia ja tuotannollisia perusteita virkasuhteen irtisanomiselle".

Minä voitin. Tai ainakin sain erävoiton, koska työnantajalla on 30 vuorokautta aikaa viedä asia Korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Etukäteen minulle sanottiin, että on mahdotonta voittaa valtiotyönantajaa, koska siellä pikkuruinen lakimiesarmeija on etukäteen varmistanut, että YT-neuvotteluissa kaikki menee pykälien mukaan. Irtisanotusta voi tuntua ihan toisenlaiselta, mutta niin se nyt vaan on, että isoa virastoa vastaan ei kannata tapella. Oma oikeustaju oli toista mieltä ja perinnöllinen halu olla oikeassa (ja osoittaa se) vei kuitenkin voiton, joten aloitin kimmastuneena valitusprosessin. Moni sanoi, että viimeistään sillä poltan sillat takanani, mutta minä luotin, että vanha kivisilta ei pala.

Tässä kohdassa tuntuu enemmän kummalliselta kuin voitonriemuiselta. On kulunut reilusti yli vuosi irtisanomisestani ja suunnilleen kolme kuukautta enemmän siitä, kun asia varmistui, vaikka mitään ei vielä paperille kirjattu. YT-prosessille oli laadittu mainiot, yksityiskohtaiset ohjeet, joista suurinta osaa ei kohdallani vaivauduttu noudattamaan. Ensin roikuin löyhässä hirressä, sitten vähän napakammassa otteessa ja lopulta kävelin ulos työpaikalta ilman, että kukaan esimiestasolta vaivautui hyvästelemään. Sen piti olla loppu.

Nyt olisi tilaisuus kävellä takaisin. Valitusaikana olen kahden viran loukussa, koska en tiedä, mitä vuodentakainen työnantajavirastoni aikoo tehdä. Periaatteessa ikävältä kalskahtava ja selkeästi rikolliseen tekoon viittaava virastapidättämiseni  päättyy samantien, jos työnantaja ei halua valittaa päätöksestä. Toisaalta olen virassa toisessa virastossa eikä entinen työantaja aikoinaan suostunut siihen, että asia olisi hoidettu virkasiirtona, koska silloin irtisanomiseni olisi pitänyt perua. Jossain henkilöstöhallinnon syövereissä se poteroissaan piilotteleva lakimiesarmeija saa taas lisätöitä miettiessään, miten tilanne puretaan. Organisaation menettelytavat tuntien minulta tuskin tullaan kysymään mitään, vaan sähköpostilla tiedotetaan, mitä on päätetty.

Jossain prosessin alkupäässä kysyin, miksi irtisanotaan se yksikön ainoa, jonka tiedetään vievän asiansa eteenpäin. Vastaus oli, että tämä ei ole henkilökysymys, näin nyt on YT:ssä päätetty. Perusteluna ovat taloudelliset ja tuotannolliset syyt eli budjetissa palkkoihin annetut rahat eivät tulevaisuudessa riitä, jos yhtä (1) ei irtisanota. Tänä vuonna tuo irtisanonut ja rahavaikeuksissa kamppaileva virasto on palkannut vain seitsemän (7) uutta työntekijää. Nostaako kukaan muu kuin minä kulmakarvojaan?

Ja onko kukaan muu hullaannuttavan iloinen siitä, että kaiken tämän jälkeen olo ei ole vain helpottunut, vaan edelleen pikkiriikkisen uhmakas? En luopunut taistelusta, en vaikka hylkäsitte.

Odotellaan

Julkishallinnossa töissäololla ja varusmiespalveluksen suorittamisella ei ole isoja eroja, ja miksi olisikaan, onhan molemmissa samanlainen ikiaikainen rakenne. Joku isompipalkkainen jossain keksii joutessaan uudistuksia ja strategioita, joita organisaatiossa alempana nököttävät sitten toteuttavat mitenkuten annettujen ohjeiden ja määräysten mukaan. Julkishallinnossa tosin saa viettää pitempään kuin vuoden. Tai saa ja saa, miten sen nyt ottaa, nykyaikana työpaikka ja siitä seuraava palkanmaksu on kaiketi enemmän saamista kuin joutumista.

Erityisen paljon yhteistä virkamiehellä ja varusmiehellä on ajankäytössä. Joskus tuntuu siltä, että kummankin ajankäyttö perustuu ensisijaisesti odottamiseen. Erona on se, että varusmiehen odottaminen on sellaisenaan aktiivista toimintaa, virkamiehen edellytetään kaiken odottamisen lomassa tekevän työnsä hyvin ja mallikelpoisesti, vaikka epävarmuus jäytää koko ajan sydänalassa. Jatkuvasti odotellaan jotain uutta, milloin  ajanhallintajärjestelmää, lakiehdotusta, toimeenpano-ohjetta, esimiehen vaihtumista, työtilaa, kolme kertaa siirrettyä työnjakopalaveria tai mahdollisuutta päästä tulostamaan kaksi sivua tuikitärkeitä yhteystietoja, joita tarvitaan, kun hallinnon nettiyhteydet jälleen kerran pätkivät. Niin, yksi jokaviikkoinen odottelunaihe ovat digitaaliset palvelut, joiden toimimattomuus on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Odottelu on turhauttavaa, koska - kiitos ns. läpinäkyvän ja avoimen tiedottamisen -  virkamiehille kerrotaan suunnitteilla ja tulossa olevista asioista juuri sen verran, että saadaan tympeä ärsytys aikaiseksi. Ajanhallintajärjestelmästä kerrotaan käyttöönottopäivä ja ohjeistetaan, miten systeemissä voi muuttaa sukunimensä toiseksi (tämähän on se asia, johon virkamies tämän tästä törmää?), mutta ei kerrota, siirtyvätkö vanhan järjestelmän tiedot automaattisesti uuteen. Käyttöönottopäivä ei tietenkään pidä paikkaansa ja taas odotellaan, että mitä tehdä, kun ehdoton ohje on, että tietyn päivän jälkeen ei vanhaan järjestelmään saa kirjata mitään.

Hallinnossa on havaittu odottelun turmiollinen vaikutus, joten viestinnässä on otettu käyttöön muutoinkin mediassa vallalla oleva systeemi. Siinä pienistä ja mitättömistä asioista kerrotaan isoin otsikoin, mutta suuret piilotetaan julkisten pöytäkirjojen vähemmänjulkisiin liitteisiin. Näin voidaan vähentää turhauttavaa asioiden tapahtumisen odottelua, mutta lisätään vastaavasti huhujen määrää ja negatiivisia käytäväpuheita, jotka ovat yllättävän usein oikeassa. Armeijassa sama asia näkyy niin, että mitä pitempään varusmiehet joutuvat odottelemaan, sitä varmemmin seuraavasta käskystä syntyy tietty mielikuva eli pieleen menee joka tapauksessa. Miten oikeassa he ovatkaan!

Otat sä Helena tästä nyt kopin?

Kiva, kun te ootte kaikki loman jälkeen niin monta muistoa rikkaampina taas remmissä mukana. Jos pidetään tää eka palaveri sillai enempi epävirallisena, ei mitään pitkiä omia jorinoita, vaan sillai keskustelevana. Nostetaan esille nyt niitä kipukohtia, joihin me syksyn mittaan eittämättä tullaan puuttumaan ja sit käydään läpi sitä, mitä nyt kesällä on pulpahtanut pinnalle.

Ihan ekaks mä haluun puhuu teille tästä toimintaympäristömuutoksesta, josta on ollut vaikka mitä huhua ja muistiota. Nehän te näätte sieltä intrasta, ei niistä sen enempää, käykää lukemassa ne kaikki vähän yli sata pöytäkirjaa, joita eri prosessinhaltijat on saaneet aikaiseksi kesäkuun jälkeen. Sieltä löytyy vastaus kyllä jokaiseen kysymykseen. Kattokaa kaikki ne kolmetoista erilaista prosessikaaviota, niihin on komiteoissa uhrattu verta, hikeä ja kyyneleitä, mutta ne vastaa just siihen tarpeeseen, mikä meillä on. Me tarvitaan dynaaminen matriisiorganisaatio, joka toisaalta pystyy ketterästi reagoimaan muutoksiin ja samalla jämäkästi sujuvoittamaan palveluprosessia etenkin pullonkaulojen nivelkohdissa.

Niin, nyt on kyllä kysytty aika lailla, että miksi tää meidän yksikkö ei millään tavalla näy niissä uusissa suunnitelmissa, että ollaanko me niinku katoamassa kokonaan ja uhkaako meitä massatyöttömyys ja eläkeputki. Mä voi lohduttaa teitä, mä istun niissä palaveripöydissä ja siinä mun johtamassa erllisprojektissa käsitellään just tätä kysymystä. Että yhtiöitetäänkö, sulautetaanko vai hankitaanko ostopalveluna, ne on nyt kaikki olleet siinä pöydällä pohdinnassa. Ja mä voin vakuuttaa, että kyllä. Kaikkea tätä tullaan tekemään ja meillä on se kaks vuotta aikaa hioa meidän prosessit kuntoon siltä varalta, että sittenkin ei. 

Tää on iso ponnistus, mutta mä tiedän, että me saadaan tää onnistumaan. Me ollaan hyvä tiimi ja meillä on osaamista. Lisäksi me ollaan palkkaamassa lisää väkeä, kunhan saadaan tietää, että kuka haluaa tänne tulla, tehdään sitte tehtävänkuvat sen mukaan, mitä osaavat. Ne teidän omat tehtävänkuvat on edelleen kesken ja se vaikuttaa jonkun verran palkkoihin, mutta kyllä me sen verran joustetaan, ettei nyt ryhdytä niitä väkisin vaatimaan. Me on totuttu olemaan kaikkea muuta kuin byrokraatteja. Rento ote, sillä jaksaa. Raha on vaan rahaa.

Vuodenvaihteessa on tulossa lisää isoja juttuja ja nyt mä pyydän, että sä Helena otat tästä nyt kopin. Sulla ei ole mitään ohjausryhmiä, joissa kuluttaisit aikaasi eikä yhteistyöpalavereja aikasyöppöinä, mä katoin, että sun kalenterissa on  huomennakin vartti vapaata! Sä voisit nyt käydä läpi projektiryhmien tuotokset ja tehdä listauksen siitä, mitä ristiriitoja löytyy ja sitä kautta esitykset kaikille ryhmille, että mitä ne vois päättää toisin, että saadaan tää onnistumaan. Perusteluihin sun kannattaa käyttää aikaa, mutt olis hyvä, että tää olis valmis ens maanantaina, kun meillä on johtoryhmän intensiivinen retriittipäivä. Me laaditaan siellä kooste kaikesta siitä, mitä syksyn mittaan tehdään ja tää olis se avainjuttu.

Mä huomaan, ett siellä ruudun takana moni jo nostaa kättä ja laittaa tekstaria, että puheenvuoroa, mutt kuulkaa - tää meille varattu aika on nyt käytetty. Kyllä etäpalaverikin voi olla tehokas, kun sille laittaa heti alkuun raamit ja nyt me on oltu just sellasii kuin pitääkin eli ei mitään turhaa, ei pissataukoja kesken kaiken, ei löpinöitä, silkkaa asiaa. Muistakaa: aina saa kysyä, aina pitää kysyä ja on hyvä, kun otatte kantaa. Nähdään taas ensi kuussa, jos ei  tule muita kalenterivarauksia.

Digitaalisuus on ihana asia!

Kaiken pitäisi olla verkossa/netissä/bittiavaruudessa, koska se on niin mahdottoman kätevää. Ei tarvita erikseen paperilehtiä, mainoksia, lippusia, lappusia, kuponkeja tms., kunhan käytössä on yhteys maailmanlaajuiseen sähköiseen ympäristöön, jonne voi säilöä kaiken (mansikkahilloa lukuunottamatta) ja jossa kaikki on muutama klikkauksen päässä odottamassa löytäjäänsä. Näinhän meille vakuutellaan ja tätä samaa ilosanomaa työkseni mantraan.

Mutta kun nettiyhteys ei pelitä, ollaankin keskimääräistä isommissa ongelmissa. Vietin maanantain skype-palaverien sijaan etsimällä jotain porsaanreikää, jonka kautta olisin saanut kollektiivisen yhteyden hajallaan pitkin maata siroteltuun yksikkööni lomienjälkeisen kokouksen merkeissä. Ei onnistunut. Työpaikan verkossa oli niin isoja reikiä, että käytännössä mikään ei toiminut. Sähköposti töksähti samantien johonkin monttuun, skype ei antanut edes pihahduksen vertaa toivoa, nettipostikaan ei suostunut pelittämään, facebookiin verrattava yammer toimi kännykässä, mutta ei tietokoneen näytöllä eikä hallinnon intraan eli yhteiseen tietovarantoon päässyt lainkaan. Tai pitänee tarkentaa: minä en päässyt. Tietokatkos oli hyvin valikoiva, koska joku pääsi jonnekin, toinen ei minnekään.

Hallinnon intrassa - siis siellä, mitä en saanut koneellani avattua - kyllä kerrottiin, että vikaa etsitään, mutta viestinnällinen katkos syntyi juuri siitä, että kyseinen sivu ei suostunut näkymään suurimmalle osalle virkamiehiä. Varsinaista syytä lähes kaiken nurin saattaneelle ongelmalle ei koskaan kerrottane, mutta sen julma opetus (jälleen kerran) oli, että vanhanaikainen paperille printattu tieto on huomattavasti käyttökelpoisemmassa muodossa kuin virtuaalipalvelimille tallennettu. Onnellisia olivat he, jotka edelleen tekevät työtään paperien maailmassa, koska niitä pinoja saattoi selailla, vaikka ruutu vieressä pysyi mustana.

Digitaalisuutta pidetään itsestäänselvyytenä ja onhan se toimiessaan kätevä olemassa, sitä en kiellä. Ongelmaksi tulee sen haavoittuvuus: kun yhteyttä verkkoon ei ole tai joku/jokin estää pääsyn tietoihin, lamaantuu kokonainen hallinnonala. Mitään korvaavia järjestelmiä ei ole, ei mitään vaihtoehto B:tä tai kakkosjärjestelmää, joka herää henkiin siinä vaiheessa, kun varsinaisessa ja virallisessa on ongelmia. Siksi maanantaina muutama tuhat virkamiestä toimi digietsivinä yrittäessään löytää keinoja työnsä tekemiseen. Ainoa yleinen ohjehan on se, että jos yhteyttä ei synny, niin sulje kone ja yritä uudestaan. Siinä mielessä kehitys ei ole kehittynyt minnekään 20 vuodessa, sama neuvo annettiin jo 1900-luvun loppupuolella, jolloin tietokone oli pelkkä työväline, ei kaiken tekemisen ydin.

Iltapäivällä tuli lohduttava tieto vian löytymisestä ja korjaamisesta. Seuraavana yönä kaatui nettisähköposti ja heti perään suojatuin salaisen tiedon verkko... Sattumaa ja yksittäistapauksia?

Tiedolla johtaminen

 

Muutokset ovat pysyviä ja muutosten myötä keksitään pyörää yhä uudestaan. Tässä myllerryksessä mikään entinen ei kelpaa, vaan kaikesta pitää saada aikaa uusi ja ehompi versio, jossa vähintäänkin käytetty termistö vaihtuu toiseen. Johtaminen ei ole enää pelkkää johtamista, siihen on isketty eteen täsmentävä liite, joka juuri nyt on sana tieto.

 

Tiedolla johtaminen on yhden määritelmän mukaan tiedon hyödyntämistä ja analysoidun tiedon saattamista osaksi päätöksentekoprosessia. Toisen määritelmän mukaan se on jotain ihan muuta, mutta olennainen asia on se, että puhe tiedolla johtamisesta on nyt se mantra, jota hallinto hokee. Tästä kuultaa aukeaa taivas tai jos ei se, niin aikakin avain tilapäiseen autuuteen. Kun saadaan tarpeeksi dataa (eli satunnaisia tiedonhippusia), voidaan asioita ja ihmisiä luotsata tehokkaasti ja säästöjä synnyttäen oikeaan päämäärään.

 

Tyhmempi virkamies olettaisi, että kehittäjäorganisaatiossa mahdollisimman suuri osa tiedosta pyrittäisiin jakamaan, jotta kaikki tietäisivät, missä mennään ja mikä on tuleva suunta. Kehittäjä kun ei tee tätä päivää vaan huomista, ja silloin olisi tarpeen olla selvillä siitä, mitä kabineteissa on sovittu tai ainakin puhuttu. Siitä aukeaisi yksilölle nyt niin muodikas iso kuva, jonka pohjalta voisi tehdä omia toimiaan tai ainakin jäisi muutama nolauskokemus kokematta, kun ei joutuisi julkisesti osoittamaan täydellistä tietämättömyyttä yksikkönsä asioista.

 

Julkisella puolella kaikki on toisin eli tiedolla johtaminen on mitä suurimmassa määrin tiedon hamstraamista ja pimittämistä.  Tärkeissä palavereissa käyvät vain tärkeät ihmiset. Vanhastaanhan on hoettu, että tieto on valtaa ja juuri sitä se on edelleenkin. Tiedolla voi johtaa varsin sujuvasti niinkin, että säätelee tarkasti, kenelle ja minkä verran kallisarvoista kabinetti-informaatiota suostuu jakamaan. Hajota ja hallitse -mentaliteetti sujuu varsin mallikkaasti niinkin, että kertoo tärkeät ja työhön vahvasti vaikuttavat asiat sivulauseissa aivan eri asiayhteyksissä kuin missä ne muuten tulisivat esille. Tällöin saa aikaan vähintäänkin keskivahvaa kaaosta alaisten mielessä ja istuttaa samalla vahvan epäilyksen siemenen tiimiläisten välille. Miksi tuolle toiselle on jo aikaa sitten kerrottu asiasta, joka vaikuttaa vahvasti minun työni tekemiseen? Onko tarkoitus, että hän tekee tulevaisuudessa tehtäväni ja minut siirretään muualle?

 

Kehittäjänä täytyisi tietää kaikki se, mitä esimieskin tietää. Muuten joutuu puurtamaan työssä pelkkien vahvojen arvausten varassa, koska suuntaviivat ja linjaukset tehdään muualla kuin asiantuntijan oman pöydän ääressä. Jos esimies katsoo, että hänen saamansa tiedot ovat niin luottamuksellisia, ettei niitä voi supotetuille (siis turvallisuustarkastetuille) alaisille kertoa, niin sitten pitää kahdesti miettiä, mikä on tiedonkulun ongelma. Sekö, että esimies ei luota alaisiinsa vai se, että hän ei ymmärrä, miten yksikkönsä työtä tekee.

 

Pimittämisjohtamisen haasteena kun on se, että puuttuvat tiedot korvataan huhuilla, kuulopuheilla ja vahvoilla uskomuksilla, koska asiantuntija tarvitsee tekemiselleen edes jonkinlaisen pohjan. Jos sitä ei suostuta esimiestasolta antamaan, se luodaan itse eikä silloin ole mielikuvituksella mitään rajaa. Kahvipöytäkeskusteluissa rakennetaan rinnakkaismalleja, joista tulee vähitellen todempia kuin johtoportaan piirtämistä nuolihäkkyröistä. Kun toiminta alkaa liukua väärään suuntaan, ei syylliseksi voi nimetä tiedottomaan tilaan jätettyä asiantuntijaa vaan innovatiivista johtamismallia, jossa jättämällä tieto jakamatta vahvistetaan johtamisen sijaan epäjohdonmukaisuutta sanan kahdessa eri merkityksessä. 

 

Entä kun huomaat tekeväsi työksesi pelkkää paskaa?

Otsikko on harhaanjohtava, koska eihän sitä onneksi huomaa. Ainakaan itse.

Minusta on tullut Alf Rehnin kolumnin mukaista huonelihaa. Istun palavereissa joko kuulokkeet päässä tai ilman ja olen lihallisesti läsnä. Mitä ei siis pidä sotkea kyseisen termin raamatulliseen merkitykseen vaan kyseessä on silkka viittaus fyysiseen olomuotooni.

Ruumis on paikalla, mutta henki vaeltaa.

Työni perustuu pitkälti sille, että leikin sanoilla. Organisaation uudistumiskykyluokittelu ja fasilitoinnin avulla aikaansaatavat kompetenssien päivitykset solahtavat näppäimistöltä sujuvasti kaikkien ihasteltaviksi. Osaan kirjoittaa paljon sanomatta mitään. Harmi, että iso osa hallinnosta on juuri tätä: kumppanuuksia ja sidosryhmiä ja myllytyksiä ja strategioita. Sisällöttömiä ilmauksia, joiden avulla voi hämätä itseään ja etenkin muita. Syntyy valtava määrä muistioita, esityksiä, esiselvityksiä ja suunnitelmia, mutta ei sitä toimintaa, joka saisi asiat eteenpäin.

Huonelihana olen paikalla, mutta en läsnä. Tietyissä piireissä paheksutaan niitä virkamiehiä, jotka yrittävät parantaa keskittymiskykyään neulomalla nettipalaverien aikana sukkia. Tunnetustihan mikä tahansa käsillä tekeminen värittämisestä kumipallon puristeluun auttaa kuuntelemaan puuduttavia esityksiä. Kukaan ei sen sijaan julkisesti paheksu sitä, miten joku toinen täyttää sudokua tai pelaa kännykällään jotain matopelin myöhäisempää kehitysastetta. Kyse voi olla toimintojen sukupuolisensitiivisistä eroista, joskin naisten on aina todettu kykenevän moneen yhtäaikaiseen toimintoon. Sukankudin auttaa palaverin seuraamisen lisäksi laatimaan kauppalistan ja palauttamaan mieleen, mitä tavaroita mökille pitää muistaa viedä.

Kokonaisvaltaista läsnäoloa vaativat palaverit ovat onneksi viikko viikolta harvinaisempia. Ruudun takana istuessaan on turvassa  kiusallisilta kysymyksiltä, koska voi nimensä kuullessaan hetken viheltää mikrofoniin ja sitten todeta, että yhteyksissä on vikaa. Niin välttyy joutumasta vastaamaan kysymykseen, jota ei kuullut tai ymmärtänyt tai johon vastaamiseen ei ole mandaattia.

Yksi iso ongelma onkin tässä eli olen kokouksessa, mutta minulla ei ole valtaa päätöksiin eikä edes tarvittavaa tietoa tulossa olevista muutoksista. Järjestelmään kun kuuluu se, että tieto on valtaa ja vallasta ei luovuta kovinkaan herkästi toisenlaisista puheista huolimatta. Joudun siis vastaamaan ympäripyöreästi ja vältellen käytännössä kaikkiin kokouksissa esilletuleviin kysymyksiin, koska minulla ei ole oikeutta sanoa viimeistä tai edes toiseksiviimeistä sanaa. Saan olla paikalla, mutta en voi viedä asiaa eteenpäin. Joku jossain muualla toisilla foorumeilla tekee päätökset, mutta osallistamisen varjolla minä kuljen palaverista toiseen. Siitä tulee tärkeä olo, mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että jopa tyhmempi virkamies tajuaa edes ajoittain, että otsikon huomio on valitettavan totta.

Kykenisin muuhun, mutta nyt olen pelkkää täytettä.

 

Johtamista ja johtamista

Kaikenlaista on tapahtunut viime kuukausien aikana, ja vaikka paljosta olen paatunut, niin aina joku asia tulee puskista ja jaksaa yllättää.

Olen töissä hyvin tuoreen hallintokompleksin untuvaisimmassa yksikössä, jonka lähtölaukaus oli vasta vuoden alussa. Ymmärrän, että erilaiset käynnistämisvaikeudet ja alkukankeudet ja uudistuvat prosessit aiheuttavat erilaisia ongelmia, mutta edelleen vuoden viidentenä kuukautena olen suunnilleen yhtä eksyksissä kuin olin vuoden ja työsuhteen alussa. Pahinta on se, että en ole tunteineni yksin. Yksi ja toinen työkaveri on vaivihkaa todennut, että asiat ovat pielessä ja eniten vinksallaan on johtaminen. Lienee turha kertoa, että se on asia, jossa yksikön oletetaan olevan edelläkävijä (ei siis vinksahtelussa vaan johtamisessa).

Päivän sana on tiedolla johtaminen. Konkreettisimmillaan se tarkoittaa sitä, että esimiestaso viettää päivänsä sidosryhmien kanssa erilaisissa seminaareissa, tiedotustilaisuuksissa ja työpalavereissa hankkimassa tietoa, jota ei vahingossakaan kerrota asiantuntijatehtävissä toimiville alaisille. Tieto on valtaa ja tiedon pimittäminen varsinaista ylivaltaa. Hankaluus tulee siitä, että ilman tietoa alaistaso ei kykene tekemään töitään tehokkaasti ja oikean strategisen tavoitteen suuntaisesti, vaan enemmänkin haparoi eräänlaisessa tyhjässä informaatioavaruudessa vahvojen arvausten ja reippaasti väritettyjen huhujen viitoittamalla tiellä.

Koska esimiestaso viettää aikansa sanankuulolla, ei heillä ole aikaa pitää minkäänlaisia työ- tai tiedonjakopalavereja. Satunnaiset sähköpostit ja puolihuolimattomat sivulauseet korvaavat työtä ohjaavan yhteydenpidon. Kysymyksiin ei saa vastausta eikä toisaalta aina osaa edes kysyä, koska tuntee liukuvansa päivä päivältä kauemmas jostain muinoin niin tärkeästi strategisesta ydintehtävästä. Tähän kun lisää hallitusohjelmaan liittyvien lakimuutosten valmistelun aiheuttaman päättömän pyrähtelyn ja täydellisen epäselvän työnjaon eri yksikköjen ja hallinnonalojen kesken, niin päätyy samaan lopputulokseen kuin tavallinen kansalainen: onko tässä mitään järkeä vai voisiko olla niin, että huolettomasti tuhlataan valtion arvokkaita budjettivaroja kaikenlaiseen jonninjoutavaan puuhasteluun.

Valitettavasti kyse ei ole edes laiskottelusta ja työpäivän mittaisesta oleskelusta työpöydän läheisyydessä. Jokainen yksikön asiantuntija painaa töitä pää höyryten, mutta valitettavasti vailla tietoa siitä, mitä työkaveri tekee ja miten se vaikuttaa omaan tekemiseen. Aina voi kysyä, mutta miten paljon nopeampaa olisi vastata kysymykseen kerran kuin viidestitoista. Ja miten paljon kätevämpää olisi itse päästä kahdeksi tunniksi osallistumaan omaa työtään käsittelevään työkokoukseen kuin kuulla sellainen pidetyksi ja saada kiertoteitä tehtävänanto, josta ei ymmärrä yhtään mitään.

Ai niin se otsikon johtaminen. Se on mallia hajoita ja hallitse. Toistaiseksi ollaan hajoitusvaiheessa ja se tuntuu sujuvan erinomaisen hyvin, koska yksikkö on saatu mahdollisimman turhauttavaan epätietoisuuden tilaan. Muutama kuukausi kun vielä kunnolla murskataan, niin saadaan heikoin aines ulos ja loppujen itsetunto sen verran alhaiseksi, että voidaan vähitellen ryhtyä rakentamaan uutta tiimiä. 

Osaamispotentiaaliarvostusvajeen korkein potenssi

Olen hyvä lillumaan omassa onnettomuudessani ja kokemaan kuin olisin maailman ainoa väärinkohdeltu virkamies. Valitettavasti olen vain yksi monista, pikkuruinen pelinappula poukkoilemassa todennäköisesti omasta narsismistaan hullaantuneiden esimiesten mielenkiintoisten päätösten tahdituksen mukaan.

Ikuisesti muutoksen kynsissä lilluvaan yksikkööni on nyt valittu esimiehet. Valintapäätös on toki vielä pelkkä ehdotus, mutta tuskin tulee muuttumaan. Lopputulos oli juuri sellainen kuin osattiin odottaa eli osaaminen, tietäminen, kokemus ja jo hankittu kunnioitus viskottiin roskakoppaan ja tilalle tulivat uudet raikkaat tuulet. Harmillista, että puhuri piti saada aikaan juuri nyt, kun kaikki on muutenkin mahdollisimman sekaisin, mutta valintoja tehtäeässä ei koskaan ajatella nykyhetken tuloksentekoa vaan tilannetta parin vuoden kuluttua.

Harmi, että me joudumme kuitenkin ne pari vuotta tekemään töitä ja kaikesta päätellen myös tulosta, vaikka työelämän korttipakasta on väärillä ratkaisuilla poistettu kaikki ässät ja kuvakortit. Koko yksikkö etsii itseään ja paikkaansa hierarkiassa ja siihen samaan syssyyn otetaan uusia ummikkopomoja opettelemaan substanssia. Joku järki tässä pitää olla, että myllätään kaikki sekaisin myös tunnetasolla siirtämällä osaavat, kokeneet ja pidetyt esimiehet sivuun. Alan vähitellen uskoa ajatukseen siitä, että valtiolla riemulla harjoitetun "hajota ja hallitse" -toimintatavan ei ole tarkoitus tuottaa parempaa tulosta vaan enemmän pahaa mieltä. Tehokkuutta ei kaivata kuin suorittavan- ja asiantuntijatason työssä, kaikessa muussa riittää, että murskaamalla mennyt saadaan kaaosta aikaan.

Mietin, monesko surkea esimiesvalinta ja ala-arvoisella tavalla toteutettu prosessi toimintaympäristössäni tämä  on urallani. Pääsin laskuissani niin pitkälle, että katsoin parhaaksi lopettaa. Jos valtion virkamiesten oletetaan osaavan asiakkaiden kyykyttäminen, niin hallinnon sisällä tyhmänylpeää alistamista on monin verroin enemmän. Ymmärrän tarpeen uudistaa organisaatioita, ymmärrän tarpeen saada aikaan muutosta, mutta en ymmärrä sitä, että etenkin työhallinnossa muutos merkitsee aina sitä, että osaavimmat ja inhimillisellä tavalla ilman keppiä tulosta tahkovat viskotaan sivuun vain siksi, että he ovat uhka johtajille. Muutoksen suuntahan ei voi koskaan olla käytännön työstä havaittujen ongelmien ratkaisemisesta pontta hakeva, vaan sen tulee aina olla johtajan tai päällikön hekumallinen hengentuote, joka liiskataan organisaation toimintamalliksi vaikka väkisin.

Tyhmää tuntea yllättyneenä asiasta, jonka tajusi todeksi jo aikaa sitten. Edelleenkin on ajoittain juurakonhuldamainen olo iskiessäni nyrkkiä pöytään ja hokiessani, että "sittenkin". Ei sitä "sittenkiä" koskaan tule. Muutos on mahdollisuus ja tällä kertaa se oli mahdollisuus siirtää päällikölle vaarallisin (suomennos: osaavin, pätevin ja pidetyin) alainen vilttiketjuun. Vuosi sitten edellisessä organisaatiossa se olin minä, nyt tässä uudessa joku toinen. Sama kaava toistuu ja eniten kärsii kansalainen, joka ei saa sitä jotain meidän salaperäisissä kammioissamme prosessoimaamme palvelua niin ripeästi kuin pitäisi. 
 

Kun se iskee uudestaan

Aamulla kuuntelin työkaverin tuskaa osana valtionhallinnon lonksuvaa koneistoa ja muistin vuodentakaiset asiat. Silloin olin itse keskellä epämääräistä irtisanomiseen johtanutta prosessia ja kaikki näytti siltä, että oikeudenmukaisuus ja ylevien johtamisoppien noudattaminen ei ainakaan valtiolla ole maan tapa. Sama kaava jatkuu edelleen, uhrit vain ovat toiset.

Iltapäivällä sain työnantajan lakimiehen laatiman 12-sivuisen vastineen omaan irtisanomisvalitukseeni. Vastineen perusteella en ole ollut kaksinen työntekijä vaan tiukasti esimiehen valvonnassa yksinkertaisia työtehtäviä jotenkuten suorittanut virkamies, joka joutikin tulla potkituksi pois viraston akuutin rahapulan takia.

Niin, ne supistuneet määrärahat. Niihinhän sitä aina vedotaan. Kuitenkin irtisanomiseni jälkeen virastossa on voitu laittaa avoimeksi yksi toistaiseksi voimassaoleva virkasuhde, neljä määräaikaista virkaa sekä yksi viransijaisuus. Tämä kaikki kolmen kuukauden aikana sen jälkeen, kun minusta päästiin eroon. Ja siis virastossa, jonka pitää tehdä sopeutumistoimenpiteitä, jotta saadaan rahat riittämään palkkoihin. 

Rahan lisäksi tietenkin oma osaamiseni tai siis oppimiskyvyttömyyteni on nostettu esille työnantajan laatimassa vastineessa. Minähän katsoin, että olisin ollut pätevä toimimaan tehtävissä, joihin otettiin toinen henkilö kesken YT-neuvottelujen. Vastineen mukaan "Projektit ovat määräaikaisia ja edellyttävät projektihenkilöstöltä käytännön osaamista sekä ESR-hankehallinnoinnista että hankkeen substanssisisällöstä. Aikataulultaan tiiviiden ja tavoitteiltaan määriteltyjen projektien osalta ei ole useinkaan kohtuudella mahdollista kouluttaa henkilöä, jos häneltä puuttuu tehtävien hoitoon liittyvää osaamista. Tällöin henkilö ei ole kohtuudella sijoitettavissa tai kohtuudella koulutettavissa tehtävään." 

Jostain syystä viime vuonna vetämäni ESR-projekti ei kohtuudella kouluttanut minua hallinnoimaan projektia eikä toimiminen muutosturvayhdyshenkilönä kohtuudella tuonut minulle substanssiosaamista. Sen sijaan sille tehtävään valitulle täydellinen tietämättömyys muutosturvasta ei ollut mikään ongelma? Varmemmaksi vakuudeksi työnantaja ei lisännyt liitteeksi sen tehtävään valitun nimikirjaa, josta olisi selvinnyt, että hänen substanssiosaamisensa oli lievästi sanoen ohut. Ja on muuten vieläkin.

Mutta se ei ole enää minun ongelmani. Minä ryhdyn ensi viikolla laatimaan lisäselvitystä tai siis lakimies ryhtyy laatimaan ja minä yritän muistella, kuka sanoi ja mitä ja miksi. Samalla pohdin sitä, että prosessi on jo nyt maksanut työnantajalle sen verran paljon, että ne irtisanomisella saavutetut palkkasäästöt on aikaa sitten huvenneet.

Pomo piilossa

"Pomo piilossa" on televisio-ohjelma, jossa yrityksen toimitusjohtaja naamioituu ja lähtee tekemään tavallisia töitä omien työntekijöittensä pariin uskotellen itselleen, että kukaan ei ihmettele perässään viipottavaa tv-ryhmää. Luonnollisesti johtaja on täysi tumpelo suurimmassa osassa esitettyjä työtehtäviä ja alaiset osoittavat kerta toisensa jälkeen, että huolimatta surkeista työoloista, pienestä palkasta ja olemattomasta arvostuksesta he ovat äärettömän sitoutuneita työpaikkaansa.

 

Valtiolla on tässä piiloutumisasasiassa osattu mennä askelta pitemmälle. Tämän sai kokea perhevapailta töihin palannut kollega, joka on nyt ollut töissä puolitoista viikkoa ilman, että esimies olisi kertaakaan ollut yhteydessä. Ei puhelinsoittoa ensimmäisenä työpäivänä, ei tervetulotoivotusta sähköpostilla, ei mitään elonmerkkiä sieltä jostain parinsadan kilometrin päästä, missä esimies pitää majaa. Jos me toisen esimiehen alaisina puurtavat työkaverit emme olisi neuvomassa, ohjaamassa ja opastamassa sekä ylläpitämässä reipasta työpaikkahenkeä, olisi töihin palaaja todellisessa yksinäisessä kuplassa vailla mitään tukea.

 

Ymmärtäisin esimiehen näkymättömyyden, jos hän olisi työssään noviisi ja vasta tapailisi ensiaskeleitaan ryhmän vetäjänä. Valitettavasti kyseessä on itseään eräänlaisena johtamistaidon guruna pitämä henkilö, jonka kalenteri täytyy esimiesten koulutuksista, väliportaan esimiesten sparrauksista ja hyvän johtamistavan luennoista. Suutarin lapsille eli omille alaisilleen hän ei kykene kenkiä ompelemaan, vaan jättää nämä pärjäämään omillaan. 

 

Tässä sitä itsekseen miettii, voiko omaan pitkään työpaikalta poissa olleeseen alaiseensa näin välinpitämättömästi suhtautuva henkilö ihan oikeasti kouluttaa muita hyvässä johtajuudessa. Mistä voimme vetää suoran linjauksen siihen, että hallinnossa henkilöstöbarometreissa esille nousee vuodesta toiseen sama ongelma eli johtaminen on hukassa, kadoksissa ja aikaa sitten lamaantunut. Mihin vastataan lisäämällä esimieskoulutusta, joka perustuu samaan ideologiaan, jolla on jo vuosia saatu aikaan pelkkää surkeaa tulosta. Jonka jälkeen työtyytyväisyys on entistä alhaisempi. Mistä seuraa se, että haukutaan alaiset ja lisä- ja täydennyskoulutetaan niitä johtajia, jotka eivät joko vie oppeja työpaikalle tai saavat väärää opastusta ja ovat siksi hukassa oman työnsä kanssa.

 

Oli miten oli, niin työkaveri istuu huoneessaan pyöritellen peukaloitaan ja miettien, miten saisi esimiehensä reagoimaan edes sen verran, että saisi vastauksia muutamaan yksinkertaiseen kysymykseen. Häneen verrattuna minun työsuhteeni alku oli suorastaan auvoista ja aurinkoista. Minulla on esimies, joka ihan oikeasti tekee parhaansa, että asiat saadaan järjestykseen. Työkaverin esimies taitaa vakaasti uskoa siihen, että ongelmat katoavat, jos hän kykenee pysymään piilossa muutaman kuukauden. Tai sitten hänestä on hienoa olla niin kiireinen, ettei jonkun tavallisen asiantuntijan kysymykset turhia hetkauta. Mukavampi keskittyä piirtelemään arvojohtamisesta diaesitystä kuin ryhtyä itse johtamaan arvojen mukaan.  

Mistä se veronmaksaja oikein maksaa

Pari viikkoa olen itsekseni miettinyt sitä, mistä ihmeestä veronmaksaja maksaa minunkin kohdallani. Olisi työhaluja, nyt jo työkalutkin, mutta muutoksen kourissa kärvistelevä organisaatio ei ole saanut aikaiseksi tehtävänkuvaani. Niinpä en edelleenkään tee mitään tuottavaa vaan odotan, että tapahtuisi ihme, esimiestaso pääsisi yhteisymmärrykseen työpanokseni laadusta ja saisin mandaatin ryhtyä toteuttamaan jotain jo viime vuonna hallitusohjelmassa linjattua suurta suunnitelmaa.

Valtiolla on jatkuvasti menossa organisaatiomuutoksia ja uudistuksia, joiden tarkoituksena on tehostaa toimintaa ja parantaa tuottavuutta. Harmi, että nämä muutokset itsessään syövät tehoja niin, että kuluu aina vuosi tai kaksi, että päästään täyteen työvauhtiin eli tilanteeseen, jossa jokainen tietää paikkansa koneistossa. Sen parin vuoden jälkeen onkin taas edessä uusi yhdistyminen tai jakautuminen tai siirtyminen uudenlaiseen toimintatapaan, jolloin palataan taas tehokkuudessa nollatasolle ja yritetään jotenkin räpistellä eteenpäin. Paperilla kaikki näyttää hienolta ja virtaviivaiselta, käytännössä eletään huhupuheiden ja pikavauhtia tehtyjen hätäratkaisujen maailmassa.

Kyse ei ole siitä, etteikö valtiolla haluttaisi tai osattaisi tehdä töitä. Kyse on hassunhauskasta valtapelistä, jossa aina jostain esiin pompahtaa joku, joka haluaa jättää jälkensä hallintoon. Siksi tehdään muutoksia, joiden perimmäinen tarkoitus on hämärän peitossa, mutta jotka estävät yksittäistä pientä virkamiestä antamasta täyttä työpanostaan. Näiden uudistusten vuoksi suma seisoo, koska esimiehet joutuvat leikkimään organisaatiolaatikkoleikkiä ja kirjoittelemaan tehtäväkuvia, joiden pohjalta väki sijoitetaan uudelleen. Työt joutavat odottamaan tai niitä pitää tehdä vasemmalla kädellä, koska virkamiesten aika menee erilaisissa tiedotuspalavereissa kuuntelemassa hehkutusta uuden organisaatiorakenteen auvosta ja sen tarjoamista mahdollisuuksista muutokseen.

Muutos on avainsana, jolla oikeutetaan ihan kaikki. Jopa se, että hallintoalamainen jossain asiakaslähtöisen toiminnan alkupäässä jää kuukausiksi täysin huomiotta, koska organisaatiossa on niin paljon puuhaa mietittäessä tehtäviä ja tekijöitä uudelleen. Kukaan ei vahingossakaan kysy, kannattaisiko tehtävää A hoitaneen jatkaa saman tehtävän parissa jo vaikka siksi, että hänellä on siitä talon paras kokemus ja osaaminen. Ei, muutosta tehdään sen itsensä vuoksi ja mikä muutos se sellainen on, jossa osaaja saa tehdä sitä, missä on eniten hyvödyksi. Oletusarvoisesti sekoittamalla tehtäväpakka ja tekijät säännöllisin väliajoin saadaan henkilöstöstä paras teho irti, vaikka todellisuudessa silloin hukataan valtava määrä hiljaista tietoa ja luodaan epävarmuuden ilmapiiri, jossa kukaan ei tee töitään niin hyvin kuin voisi.

Tällä erää minun tehtäväni on odotella. Onneksi olen siinä epätavallisen hyvä, onhan työuraa valtiolla takana jo melkoinen tovi. Eikä yhden väsähtäneen virkamiehen odottelulla isoa merkitystä ole, mutta valitettavasti meitä on vuositasolla satoja eri virastoissa. Organisaatiouudistusten vuoksi menetetään vuodessa kymmeniä henkilötyövuosia viranhaltijoiden joutuessa tilenteeseen, jossa hienosti suunniteltu muutos tulee kriittiseen vaiheeseen eli tehtävien määrittelyyn. Kukaan muutosta perustellut kun ei ole etukäteen pohtinut sitä, mitä uudistuneessa organisaatiossa kenenkin tulisi tehdä. Sitä ryhdytään tosissaan vatuloimaan vasta organisaation jo ollessa olemassa. Tuloksen tekemisen kannalta siis aivan liian myöhään.

Ei vieläkään mitään muutosta

Täällä edelleen ilman työvälineitä. Keskitetty tietohallinto on vuodenvaihteessa kiireinen, joten onko sillä nyt väliä, onko yhdellä valtionhallinnon työntekijällä mahdollisuutta tehdä töitä vai ei. Palkka tältä kuukaudelta on jo saatu, joten miksi turhaan märistä siitä, että sen edellytyksenä ei ole ollut töiden tekeminen vaan läsnäolo.

Hallitusohjelmassa luotiin pohjaa digiloikalle ja pidettiin hyvin tärkeänä, että entistä enemmän asioita hoidetaan vain sähköisesti. Niinpä valtiollakaan ei enää lähetellä papereita tai tulostella muistioita, vaan kaikki on sähköisesti jossain kaukaisilla palvelimilla. Päätelaitteettoman virkamiehen kannalta tämä aiheuttaa ongelman jos toisenkin, koska nyt minulla ei ole edelleenkään pääsyä työvälineenäni olevaan tietoon. Voin oman tiimini sähköposteista lukea, miten erilaisia asioita tapahtuu ja tietoa pakataan salasanojen taakse, mutta minulle kaikki tuo on osa suurta salaisuutta. Tarvittavat ohjelmistot, virtuaalityöpöydät ja kaikki muu jännittävä asennetaan vasta sille uudelle työkoneelleni, joten nyt saan vain tiedonhippusia otsikkotasoisesti.

Siksi elän nyt murmelin elämää eli toistoa syyskuulta: tulen työpisteeseen, kulutan aikaani ja odotan, että kiireet jossain hellittävät ja saan vihdoinkin oman tietokoneen. Tosin hurja huhu väittää, että säästösyistä läppäriä ei olisi edes hankittu, koska on tulkittu, että vanhat työvälineeni riittäisivät mainiosti, istunhan samassa työhuoneessa kuin edellisen työnantajan aikanakin. Kukaan vain ei ole vaivautunut selvittämään, oliko minulla työtehtävien kannalta riittävä työvälineistö vai jouduinko turvautumaan talon yhteisiin.

Turhautuminen on vallitseva olotila, vaikka tiedän, että en ole ainoa, joka on joutunut keskittämisen uhriksi. Tällä hetkellä maassamme lienee muutama sata vastaavaa virkamiestä, jotka odottelevat, että jotain jo joulukuussa sovittua vihdoinkin tapahtuisi. Harmi, että sen sovitun toteuttamiseen on olemassa aivan liian vähän väkeä. Keskittäminen kun merkitsee samalla väen vähetämistä tehostamisen nimissä ja lopulta tehokkuusajattelu johtaa juuri tähän: viranhaltija tulee työpaikalle, mutta ei voi tehdä työtään, koska puitteita ei ole onnistuttu järjestämään kuntoon.

Jatkan siis läsnäoloa täydellä palkalla. Harmi, että minusta olisi vähän enempäänkin.

Minä ja Elisa

Viimeksi kerroin, miten Elisa Oyj oli epähuomiossa antanut saman valtionhallinnon alanumeron kahdelle eri virkamiehelle. Minä olin toinen heistä.

Höveli asiakaspalvelija lupasi, että tilanne korjataan mahdollisimman nopeasti. Sepä mukavaa, ajattelin, mutta nyt tuosta lupauksesta on kulunut jo lähes viikon päivät eikä mitään 0295-alkuista numerosarjaa ole kyetty minulle toimittamaan.

Vaikka olen virkamies, osaan tarttua asioihin ja ryhtyä selvittämään, mistä kiikastaa. Maanantaina tutkailin Elisan nettisivuja, josko sieltä löytyisi joku yhteydenpitoväline, jota käyttämällä saisin asiat järjestykseen. Soittamalla asia selviää (2,19 e/min), mutta mitään ilmaisia keinoja ei sivuilta löytynyt. Yritysasiakkaana olisin tarvinnut erilliset tunnukset samoin kuin jos olisin yrittänyt selvittää asiaani keskustelupalstan avulla. Rekisteröityminen ilman sitä puhelinnumeroa ja suoraa asiakkuutta oli hankalaa. Eletään vuotta 2016 ja some valtaa maailman, mutta eipä niille tiedon valtateille pääse luikahtamaan sivusta, jos ei ole ensin moneen kertaan tunnistautunut ja hankkinut tunnuksia, joita ei jaella kaikille. 

Niinpä päätin lopulta soittaa palvelunumeroon sillä ikiomalla henkilökohtaisella kotipuhelimellani, jonka käytöstä työnantaja ei korvaa euroakaan. Odotin mukavat 7 minuuttia (siis 15 euron verran), että joku asiakaspalvelija ennättäisi avuksi. Nauhoitteelta sain kuulla, että voin hoitaa asiani myös verkossa (niin varmaan)ja sain kuulla aika kamalaa hissimusiikkia ennen kuin kohtasin asiakaspalvelijan. Hän ei oikein ymmärtänyt ongelmaani, mutta luotin siihen, että jokainen puhelu nauhoitetaan. Sieltä olisi kuunneltavissa vaikka miten moneen kertaan, mitä asiani koskee. En todellakaan halua rupatella tuntitolkulla ja maksaa muutamaa kymmentä euroa siitä ilosta, että joudun korjaamaan Elisan tekemää virhettä.

Emme samasta äidinkielestä huolimatta ymmärtäneet toisiamme, koska minä puhuin aidasta ja hän ihmetteli seipäitä. Siksi päätin puhelun muutamassa minuutissa, sillä en halunnut tuhlata rahojani joutavuuksiin. Jos Elisa ei kykene minulle hallinnon sisäistä numeroa osoittamaan, niin ollaan sitten ilman. Chatissa tai sähköpostissa olisin kyennyt pukemaan ongelmani selkeäsanaiseksi kysymykseksi, mutta hämmentyneelle asikaspalvelijalle on vaikeaa kertoa, että annoitte saman alanumeron kahdelle eri työntekijälle samassa organisaatiossa, voisitteko ystävällisesti korjata virheelle ja toimittaa yhden alanumeron lisää. Ongelmaksi muodostui se, että minua ei virallisesti ole missään heidän rekistereissään, koska sitä alanumeroa ei ole...

Toisaalta puhelimeen on nyt asennettu sähköposti ja kalenteri ja muita työtilpehöörejä, joten vaikka tämä ei mikään nokialainen olekaan, niin voin nyt olla kaikkien kanssa yhteydessä kaikkialla. Mikä ei tarkoita, että olisin.

Laiska valtion rahojen tuhlaaja

Keskittämisen mukanaan tuomat erilaiset hyödyt on nyt täysimääräisinä koettu. Työsuhde on jo peräti 10 päivän mittainen - toki moni niistä on ollut pyhä tai muu vapaapäivä - mutta mitään työhön vivahtavaa en ole vielä tehnyt.

Minulla on työhuoneessani tietokone, mutta se ei ole se laite, jolla minun pitäisi töitäni tekemän. Keskitetty tietohallinto on tilannut läppärin kaikilla herkuilla, mutta se on unohtunut jonnekin, joten en pääse suurimpaan osaan työhöni liittyvistä tiedostoista tai ohjelmista. En voi ottaa muodikkaita skype-yhteyksiä etäisiin työkavereihini, sillä mikrofoni ja kuulokkeet  ovat vielä matkalla kohteeseen. Hyvästi siis virtuaaliset aamukahvit ja muut modernit yhteisöhömpötykset. Samalla hyvästit myös epäviralliselle tiedotukselle, koska näiden aamupalaverien antia ei kirjata minnekään poissaoleville tiedoksi. Minulle on esimerkiksi nimetty epävirallinen ryhmäpäällikkö, johon otan yhteyttä, jos satun sairastumaan tai keksin jotain muuta esimiesasiaa. Tätä en tietäisi, jos ei työkaveri olisi sattumalta saanut asiasta vihiä ollessaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Pääsen sähköpostiini ja intranettiin, mutta minulla ei ole aavistustakaan, missä ovat oman työni kannalta tärkeät dokumentit. Oletusarvoisesti ne ovat edelleenkin siellä, minne ne on aikanaan asetettu eli käyttäjätunnuksen ja salasanan takana siten, etten niihin koskaan pääsekään käsiksi.

Pöydälläni on työpuhelin, joka odottaa asentajaansa. Valtion puhelimissa ei riitä, että asetetaan sim-kortti sievästi paikalleen ja akku oikeaan lokoseen ja käynnistetään virta. Ei, näissä on niin monta erilaista salasanaa ja viritystä, että tarvitaan kokonainen ammattikunta näpyttelemään koodeja. Lisäksi palveluntarjoaja eli Elisa ilmoitti torstaina, että he ovat epähuomiossa antaneet saman alanumeron kahdelle uudelle työntekijälle. Se toinen oli isokenkäisempi, sai kapulansa nopeammin käyttöön ja nappasi samalla numeron omakseen. Elisa ei ole kyennyt vieläkään antamaan minulle uutta numeroa, joten siltä osin olen joka tapauksessa täydellisessä pimennossa. 

Toisaalta minä olen kuitenkin ihan hyvässä tilanteessa, koska minulla on työhuone, siellä pöytä ja tuoli ja se vanhanmallinen tietokone suppeine käyttömahdollisuuksineen. Työkaverilta vietiin ensimmäisenä työpäivänä tietokoneen näppäimistö jollekin sitä enemmän tarvitsevalle, joten hän päätyi todelliselle tiedon valtatien katvealueelle. Minulla on kulkulupa, joten salaperäiset suljetut ovet avautuvat kuin taikasanasta. Sain parkkilapun, joka oikeuttaa jättämään auton päiväksi ilmaiselle paikalle. Normaalisti parkkialue täyttyy jo ennen kuin kello käy kahdeksaa ja varhaiset valtaavat kaikki ruudut, mutta näillä pakkasilla tilaa on ruhtinaallisesti.

Minulla ei vielä ole kuvallista korttia, jota täytyy aina kantaa kaulassa ja jolla todistan olevani virkamies. Sen puute on rinnastettavissa vapauteen. Ilman kortin mikrosirulla tehtäviä leimauksia kukaan ei voi seurata liikkeitä työpaikalle ja sieltä ulos. Työnantajan täytyy luottaa sanaani siitä, että olen ollut riittävästi läsnä ainakin fyysisesti. Ja minun täytyy olla sen luottamuksen arvoinen.

Tuttu ja turvallinen

Paluu työelämään suoritettu.

Tuntuu melkein nostalgiselta aloittaa alusta ihan samalla tavalla kuin joskus 13 vuotta sitten tein eli ei kulkukorttia, ei tietokonetta, ei käyttäjätunnuksia tai sähköpostin salasanaa - ja samaan aikaan vieressä lista asioista, jotka tulee hoitaa työsähköpostilla. Niin tuttua, niin turvallista, niin valtiohallinnollista. Kun minkään ei haluta sujuvan, niin eihän se suju.

Orpona piruna seikkailen kerroksesta toiseen ilman mahdollisuutta päästä tarpeellisille käytäville. On ihan kiva huikata ovenraosta, että tule sitten kolmoskerrokseen täyttämään lomakkeita. Asiathan tuntuvat etenevän reippaasti, mutta kun sinne kolmoseen ei pääse ilman kulkulupaa ja sen saan vasta ehkä huomenna iltapäivällä. Joudun siis soittelemaan (henkilökohtaisella puhelimellani, en virkakapulalla), jotta täällä ollaan, kuka päästäisi minut sisään.

Vielä en tiedä, koska saan käyttööni tietokoneen. Asialla saattaa olla pikkuruisen kiire, sillä huomenna aamulla on huhupuheiden mukaan yksikköpalaveri, jossa tarvitsisin ainakin kuulokkeita ja mikrofonia. Asiaa en voi varmistaa mistään, koska koko työmaailmani pyörii jollain pilvipalvelimella, jonne en nyt pääse. Tietysti voisin soittaa työkavereille, kunhan ensin löytäisin heidän numeronsa. Vaikeusastetta kun on lisätty sen verran, että nekin vaihtuivat tänään, joten kukaan ei enää vastaa entisten yhteystietojen mukaisista numeroista.

Täytyy sanoa, että nautin tästä työpäivästä. Lillun jossain ajattomuuden höttöavaruudessa, jossa ei tapahdu mitään eikä minkään odoteta tapahtuvan. Riittää, että fyysinen olemukseni on todistettavasti paikassa A. Sitä kutsutaan valtiolla työn tekemiseksi. Mikä toisaalta on väärin, sillä tekemätöntä työtä olisi kamalasti jollain toisella aikavyöhykkeellä, mutta perinteisen tsaarinvallanaikaisen protokollan vuoksi siihen ei sovi tarttua ennen kuin olen suorittanut kaikki vaadittavat pokkuroinnit ja allekirjoitukset. 

Montako työpäivää valtiolla vuodessa tuhlataankaan siihen, että odotellaan, että kaikki on valmiina työn tekemiseen? Kun jo yli kuukausi sitten oli tiedossa, että tänne asetun, niin miksi ihmeessä ei voisi vain avata tietokonetta, vaihtaa salasanaa ja ryhtyä töihin?