Epärationaalinen suru

Minun pitäisi surra menetettyä työpaikkaa ja kadotettuja eläkerahoja, mutta minä surenkin niitä asioita, joita työn varjolla tuli tehtyä. Itken kaikkia niitä talvipäiviä, jolloin jätin lapset tarpomaan koulumatkaansa sananmukaisesti hankeen ja menin aamuhämärissä mukatärkeään palaveriin näpsäkkänä kaksi kännykkää ja läppäri näyttävästi mukana. Nyyhkytän niitä käymättä jääneitä vanhempainiltoja, jolloin istuin Helsingissä työkokouksessa pätemässä turhien puheiden ympäröimänä. Pyyhin kyyneleitä tajutessani, että tuhlasin 13 vuotta elämästäni - tästä ainoasta - sellaisiin asioihin, joilla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä kenellekään.

Samaan aikaan toisaalla lapseni kasvoivat ilman äitiä. Olinhan minä olemassa samassa tilassa, mutta ajatuksissani jossain kaukana heistä. Tuijotin kalenteria ja aikataulutin päiviäni ymmärtämättä, että työn olisi varsin hyvin voinut työntää kakkossijalle. Loppupelissä niistä kaikista suunnitelmista ja strategioista ja laatupalavereista ei jäänyt jäljelle mitään. Eikä sellaista kannata surra, mitä ei ollut olemassakaan. 

Tänään yksi elämänura pyyhkäistiin pois kepeällä allekirjoituksella. Minut on irtisanottu ja se tehtiin siksi, että joku piti irtisanoa. Mainiota logiikkaa. Taloudellisesti asialla ei ole merkitystä kuin minulle, työnantajalle lähtöni on täysin yhdentekevää, koska palkkani sivukuluineen on hyttysenpissa Itämeressä. Takana on prosessi, jossa kaikki tehtiin toisin kuin oli suunniteltu. Olo on kuin vastentahtoisella koe-eläimellä, johon on kokeiltu jotain uutta ärsykettä vain siksi, että tutkijat ovat hetken halunneet kummastella, että miten se nyt noin teki. 

En minä jaksa surra työpaikan menettämistä enkä enää edes työantajan ylitsevuotavaista epäreiluutta. Sitä minä suren, että olisin voinut tehdä toisin, olisin voinut tehdä oikein. Olisin voinut elää kokonaisen ehjän elämän ilman tätä kokemusta. Olisin voinut olla pienesti onnellinen.

 

Aktiivista toimintaa

Ensin vatuloidaan puoli vuotta ja sitten kun pitäisi tapahtua, etsitään kalentereista sopivaa hetkeä. Tammikuusta asti on ollut selvää, että 28.5. mennessä täytyy ylimääräinen väki irtisanoa, mutta kenelläkään ei näköjään käynyt mielessä, että irtisanojien kalenterissa pitäisi olla sillekin varaus. H-hetki on keskiviikkona, jos ei hallitusneuvottelujen päätöksestä tiedottaminen mene yhteisen kohtaamisen edelle. Hullua ajatella, että loppuelämääni vankasti vaikuttavan työsuhteen päättämisen kanssa samasta ajankohdasta kilpailevat pilipalipalaverit ja Suomi nousuun -työkokoukset puhumattakaan kaikenmaailman ikäjohtamisseminaareista.

Tänään kannoin oman vastineeni kirjaamoon. Rehellinen ollakseni en ole ihan varma, jatkoiko se matkaansa eteenpäin vai jäikö se täpötäysille pöydille odottamaan vuoroaan. Viime viikolla aloitin aktiivisen kirjeenvaihdon Akavan lakimiehen kanssa ja tällä viikolla olemme havainneet olevamme liikuttavan yksimielisiä siitä, että kevään aikana yksikössä avoinna olleen työtehtävän antaminen ulkopuoliselle oli jos ei ihan laitonta niin ainakin kohtalaisen arveluttavaa. Irtisanomistilaisuudessa tästä saadaankin aikaan mielenkiintoinen keskustelu, jossa puolin ja toisin nostetaan esille valtakunnantasoinen ohjeiden noudattaminen. Mukavaa ajatella, että pöydän molemmin puolin ollaan koko sydämestä oikeassa.

Esimies ei ole puhunut minulle vieläkään. Nähtävästi hän istuu omassa työhuoneessaan ja yrittää telepaattisesti lähettää kannustusviestejä viiden pahviseinän läpi, mutta minä en ole emotionaalisesti vastaanottavaisella päällä vaan oletan, että tuki olisi vanhanaikaista puhetta. Jos ei muuta niin keskustelua siitä, miten nämä työni (joita irtisanomisperusteiden mukaan ei ole) jaetaan edelleen niille, jotka saavat pitää työpaikkansa. Heitä en todellakaan kadehdi: perehtymistä varten jätän 28 mapillista tietoa siitä, minkä asioiden kanssa olen työpäiviäni viettänyt. Minun mielestäni aika paljon aineistoa töistä, joita ei enää ole - ja joita ei kukaan enää hoida.

Tämäkin vielä

Juuri kun olin saanut itseni tyyneen loppuiskua enteilevään odotuksen tilaan ja kiukkuni jotenkuten laantumaan, tuli uusi myllerrys. Kutsu keskustelemaan ylijohtajan kanssa sopivasti päivää ennen virallista irtisanomispäivää.

 

Missä tässä pelissä on inhimillisyys? Kuulemiskeskusteluun ylijohtaja ei ennättänyt, mutta kun toimiston huhut mahdollisesta irtisanomisen riitauttamisesta ovat ennättäneet johtotasolle asti, alkaakin pieni asiantuntija yllättäen kiinnostaa. Sopivasti yhteisen keskustelun päivä on juuri ennen valtakunnallista dead linea, joten odotettavissa on yleistä surkuttelua toimintamenomäärärahojen vähyydestä ja vetoamista inhimilliseen puoleeni: jos en kiltisti ja hiljaa lähde, joutuvat niin kovin monet muut kärsimään. Minun mahdollinen paha oloni on sivuseikka.

 

Olen itsekin virkamies, säädösten ja ohjeiden orja, jonka tehtävänä on noudattaa lakeja ja tehdä päätöksiä kokonaisetu ja kulloisenkin asiakkaan tilanne huomioiden. Kun Luoja antaa viran, antaa hän samalla järjen - sillä perusteella tätä tehtävää on parina vuosikymmenenä hoidettu. Nyt alkaa tuntua siltä, että se järjenkäyttö jäi tälle asiantuntijatasolle ja johtoportaalle jäi pelkkä ohjeiden tuijottaminen. Niitäkään ei kovin hyvin ole omaksuttu, koska oman irtisanomisprosessini jokaisessa vaiheessa on poikettu siitä, mikä olisi inhimillisesti katsoen ollut oikein. Määräajat, keskustelujen sisällöt, läsnäolijat - kaikki nämä on voitu sivuuttaa, koska kaikesta päätellen irtisanomiseni oli päätetty jo tammikuussa, nyt vain hypittiin muutama askelkuvio TEMin ohjeiden mukaisesti. Ja kun kaikilla muilla on kiire, ei niiden reunaehtojen kanssa nyt niin turhan tarkka ole kannattanut olla.

 

Mahdollisesti saan vihdoinkin tietää, miksi juuri minut pitää poistaa palkkakirjanpidosta. Mikä osaamisessani ja työkokemuksessani on niin murskaavan surkeaa, että minusta tuli yllättäen tarpeeton. Tai oikeastaan - mikä on se tekosyy, johon vedoten tehdään selväksi, että valittaa ei kannata, siitä tulee kaikille vain lisätyötä ja turhaa harmia.

 

Maailmankaikkeuden tasapainon vuoksi samaan syssyyn otti yhteyttä myös ammattiliiton lakimies, joka antoi selkeät ohjeet irtisanomisen riitauttamiseen. Sen voi tosin tehdä vasta sitten, kun on irtisanottu, mutta mikäänhän ei estä minua tulostamasta muutamaa paperia etukäteen.

En lähde taistelusta, en vaikka hylkäisitte

Kolme päivää käytetty irtisanomisvastineen tekemiseen. Jokainen työnantajan esittämä perustelu on kumottu ja todettu, että paikkansa pitää suunnilleen nimeni ja tittelini, loput onkin työnantajan hieman tarkoitushakuisen mielikuvituksen tuotetta.

Tietenkin tiedän tämän kaiken turhaksi. Valtiolla on siitä lystit säännöt, että irtisanoa voi huoleti ja vaikka mistä syystä, työsuhde päättyy joka tapauksessa ja kolhuja kokenut työntekijä voi oikeuden kautta hakea muutaman kuukauden palkan korvaukseksi. Viranhaltijan maine ja kunnia ovat kuitenkin mennyttä, sillä eihän ketään nyt ilman syytä pois työpaikastaan heitetä, eihän. Ja jos vielä joutuu oikeuden kautta hakemaan laastaria haavoilleen, niin eihän siitä ole muillekaan työpaikoille kuin rettelöitsemään.

Työpaikalla on samaan aikaan havaittu, että tehtävä jos toinenkin kaipaa tekijää tässä koko yksikköön kohdistuvassa myllerryksessä. Esimiehen oletus siitä, että "joku hoitaa" ei pidäkään monessa tapauksessa paikkaansa, koska "jokuja" on liian vähän. Lisäksi on ilmennyt, että tähän asti kiltisti ja hiljaa lisätöitä tehneet ovatkin kipakasti ilmoittaneet, että ei kuulu heidän toimenkuvaansa eikä ole edes esimiehen heille määrättävissä. Koen suoranaista vahingoniloa siitä, että jo ennen varsinaista irtisanomistani joudutaan ongelmiin työnjaon kanssa. Miten paljon lisääntyvät kummastuneet sähköpostikyselyt ennen kuin esimiehelle selviää, mitä kaikkea teinkään eleettömästi ja ääntä pitämättä vasemmalla kädellä ohi virallisen toimenkuvani vain siksi, että jonkun ne piti tehdä ja joskus ne oli minulle määrätty. Kymmeniä pieniä asioita, joiden tekemättömyys aiheuttaa jossain vaiheessa valitusten tulvan tai tyhjän lokosen tilinpäätöstietoihin.

Se ei ole enää minun ongelmani. Tässä pitää vain saada kirjaamoon asti vastineeni irtisanomiseen ja sen jälkeen riittää, että odotan kaikessa rauhassa lopullista niittiä työelämälleni. Vaikka edessä on kuuden kuukauden työvelvoite, niin töitähän ei onneksi ole. Niin lukee siinä kuulemispaperissa ja minähän uskon työnantajaa enkä ryhdy vaatimaan jotain järkevää tekemistä.

Kuuleminen mahdollisen irtisanomisen johdosta

Olen käynyt kuulemiskeskustelun. Siihen ei saanutkaan erikseen kutsua eikä paikalla ollut luottamusmiestä tukena, vaan minut napattiin kopiokoneen luota "hetkeksi huoneeseen" ja iskettiin kuulemispaperi eteen. Tälle prosessille tyypilliseen tapaan tämäkään  ei siis mennyt kuten ohjeessa, koska ylijohtajalla oli kiire eikä hänkään ennättänyt mukaan. Hienoa! Viimeisen vuoden aikana jokainen työpaikan sisäinen haastattelu, muutoskeskustelu ja nyt tämä kuuleminen ovat menneet samalla kaavalla eli vastapuolelta joku on ilmoittanut, että on estynyt saapumasta tai ajanpuutteen vuoksi toivoo keskustelun jäävän lyhyeksi, koska hänellä on kiire seuraavaan palaveriin.

Hei siellä esimiestasolla: minäkin olen ihminen! Tosin kohtalaisen ruma ja pönäkkä, mutta ihminen kuitenkin. Olisiko liikaa vaadittu, jos minua kohdeltaisiin sellaisena eikä sivuun työnnettävänä ongelmajätteenä, joka päätettiin irtisanoa jo yhdeksän kuukautta sitten, mutta jota piti heilutella löyhässä hirressä tähän asti valtakunnallisen kokonaisprosessin takia.

"Teille asiantuntija Viraton Virkamies ei ole voitu sisäisten hakujen kautta tai muutoin osoittaa tehtäviä ELY-keskuksissa tai KEHA-keskuksessa. Teitä ei ole ollut mahdollista sijoittaa ELY-keskuksissa tai KEHA-keskuksessa ammattitaitoonne ja osaamiseenne nähden kohtuudella toiseen tehtävään tai kouluttaa uusiin tehtäviin. Myöskään käytettävissä olevin tukitoimin ei teille ole löytynyt vaihtoehtoa irtisanomisen välttämiseksi."

Ongelmana on se, että varsin hyvin olisi voitu osoittaa. Olen ollut jopa enemmän kuin pätevä niihin sisäisessä haussa olleisiin tehtäviin, joihin minua ei ole valittu. Vertailuperusteita ei luonnollisesti ole kerrottu, ainoastaan lopputulos on annettu tiedoksi. Koska kyseessä ovat olleet henkilövalinvat, ei niistä ole voinut valittaa, vaikka sokea Reettakin näkee kuurolla korvallaan, että valinnoissa ei ole noudatettu valtionhallinnon rekrytointiohjeita. Työkokemus, koulutus ja osaaminen on huolettomasti ohitettu siinä vaiheessa, kun viranhaltijan ikä alkaa numerolla 5.

Samaan aikaan irtisanomisprosessini rinnalla on taloon palkattu lisää väkeä puolisen tusinan uuden viranhaltijan verran. Jos rahat ovat enemmän kuin lopussa, niin miten on mahdollista, että työhuonettani on jo kyselty, koska uudet asiantuntijat tarvitsevat pöydän ja tuolin. Työssäolovelvoite säilyy, mutta voisinko ystävällisesti tehdä työni muualla kuin työhuoneessani? Mistä ihmeestä löytyvät palkkarahat muihin tehtäviin, jos minun palkkani on ylimääräinen menoerä tilanteessa, jossa jo nyt tekemättömät työni aiheuttavat ongelmia niin virastolle kuin asiakkaille - kiitos pitämättömien lomien, joita nyt loikoilen kotona. Asiat eivät etene eivätkä liiku, koska en niitä vapaapäivinä tee ja koska niitä ei esimieheni mielestä ole olemassakaan.

Edes kuulemistilaisuudessa ei voitu kertoa, miksi minä. Miksi irtisanotaan yksikön pitkäaikaisin asiantuntija, jolla on pisin työkokemus ja paras koulutus ja ikää niin paljon, että työelämä oli nyt tässä. Kukaan ei pysty ottamaan vastuuta päätöksestä, sen on tehnyt joku muu, kun minua vastapäätä istuva päällikkö oli lomalla tai sen päättivät toiset, jotka eivät ehkä tienneet sitä ja tätä.

Eikö kenelläkään ole munaa sanoa, että se olin minä, näillä perusteilla sen tein ja näihin faktoihin päätöksen perustan. Nyt näyttää siltä, että minun irtisanomisestani päättää mystinen "talo" eikä kukaan inhimillinen. Talon etu vaatii uhreja ja minä olen sellaiseksi varsin sopiva.

 

Haloo - kai siitä irtisanomisesta voisi minullekin jo jotain tiedottaa?

Valtakunnalliset luvut julkistettiin eilen ylistävin saatesanoin: hienosti toimittu, väkeä ei tarvitsekaan vähentää alkuperäistä määrää vaan irtisanotuksi joutuu murto-osa siitä, mitä syksyllä ounasteltiin. Laiha lohdutus sille, jonka kohdalle potkut osuivat. Hymy nousi suupieliin, kun luin valtakunnallisesta tiedotteesta, miten "asetettujen säästäjen etsiminen irtisanottavien määrän vähentämiseksi on ollut vaativa ja rankka tilanne niin työnantajapuolelle kuin henkilöstölle ja henkilöstöjärjestöillekin. Kaikki mahdollinen on tehty."

Pitäisiköhän minun nyt ihan sääliä työnantajapuolta, joka joutui puolen vuoden ajan keksimään syitä sille, miksi minua ei voitu valita yksikössä avoinna olleeseen määräaikaiseen tehtävään tai sijoittaa johonkin muuhun koulutustani vastaavaan työhön. Kevään aikana on taloon rekrytoitu yli puoli tusinaa uutta viranhaltijaa, joten hyvällä tahdolla töitä olisi löytynyt. Vai sittenkin tunnen tuskaa lähiesimiehen puolesta hänen joutuessaan tähän vaativaan irtisanomisprosessiin mukaan minun takiani. Onhan se varmaan ikävää, kun joutuu keksimään katsoako katonrajaa vai jalkalistaa minut kohdatessaan.

Mitäköhän on tuo "kaikki mahdollinen"? Loistavasti suunniteltu muutostukipaketti, jonka palaset eivät käytännössä ole käytettävissä kuin erittäin tiukasti vedetyin reunaehdoin. Vai sittenkin se, että muutosprosessin kanssa samaan aikaan taloon palkattiin uutta väkeä mitä mielenkiintoisimmin maksusysteemein. Tai ehkä se on sitä, että kieltäydyttiin henkilöstön esittämistä lomautuksista, koska niillä ei saada aikaan pysyvää tulosta. 

Syy irtisanomiseen on tuotannollinen ja taloudellinen. Harmi, että niistä syyksi ilmoitetuista "loppuneista ja muualle siirtyneistä töistä" tulee jatkuvasti sähköpostikyselyjä ja neuvonpyyntöjä. Miksi kysyjille ei ole kerrottu, että nämä asiat ovat hallinnassa siellä omassa yksikössänne, älkää minulta urkkiko mielipidettä ja soveltamisohjetta. Tulee ihan mieleen, että kyseessä olikin pelkkä tekosyy. Työt eivät kadonneet, vain minä lähden.

Tässä vaiheessa välitän kysymykset esimiehelle. Hän on tehtävänkuvia kirjoittaessaan "unohtanut" ison osan toimenkuvaani kuuluvista pikkujutuista, joten hoitakoon nyt vastauksia kysymyksiin, joita hänen mielestään ei edes ole. Hyvään hallintoon kun ei kuulu sidosryhmien sähköpostien hautominen omassa postilaatikossa vaan eteenpäin välittäminen, jos asia ei omaan tehtävänkuvaan kuulu. Ja kuka olisi parempi jatkolähetyksen kohde kuin oma esimieskulta? Hänhän johtaa sekä asioita että ihmisiä, johtakoot nyt tämän asian kuntoon, vaikka todennäköisesti ei kovin hyvin edes ymmärrä käytettävää sanastoa.

Ai niin. Ensi viikolla pitäisi taas olla kuuleminen, mutta irtisanottava itse taitaa olla ainoa, jolle ei ole muistettu ajankohdasta ilmoittaa. Vaikka jo olenkin ylijohtajan silmissä silkkaa näljää ja nöyhtää, niin vielä pitäisi pinnistellä sen verran, että pääsisi minusta säällisesti eroon.

 

Esimiehen antama tuki

Enhän minä oikeasti uskonut, että muutostukipaketissa hehkutettu esimiehen antama tuki olisi totta, mutta ihan sitäkään en kuvitellut, että tosielämässä se on sama asia kuin selän kääntäminen ja irtisanottavan alaisen kohtaamisen pakoileminen.

Kun tieto aluehallinnon massiivisista irtisanomisista viime syksynä konkretisoitui luvuiksi, alkoi myös irtisanomisista käytännön tasolla vastaavien kouluttaminen. Tähän koulutukseen on käytetty kymmeniä tuhansia euroja eli muutaman virkamiehen vuosipalkan verran muutenkin niukkoja määrärahoja. Tuloksena ei ole saatu työtään pätevästi ja kunnioituksella hoitavia esimiehiä, vaan ainakin minun tapauksessani pomo, joka ei kykene edes normaaliin, kohteliaaseen kanssakäymiseen.

Kävin eilen viemässä sairauslomalapun työpaikalle. Myönnän, olen heikko ja nössö, kun en yhdestä elämänuran päättämisestä ilman tukea selviä. Olensin paperin esimiehelle, joka ei kysynyt, miten jaksan tai pyytänyt hetkeksi istumaan kanssaan ja juttelemaan siitä, miksi tähän tilanteeseen on päädytty. Torstainahan sain tietää, että olen irtisanottavien listan ainoa asiantuntijatasoisen tehtävän haltija, mutta minulle ei silloin saanut mitenkään valottaa taustoja. Nähtävästi irtisanomiseni perusteet ovat niin salaiset, että niitä  ei tulla koskaan minulle kertomaan. Täydellisen vaiti yksikön päällikkö ei kuitenkaan ollut, vaan hän kykeni miehisen empaattiseen tapaan rykäisemään, että aha.

Siis aha! Ei mitään muuta. Kuka ikinä esimiehiä on asiassa kouluttanut, on joko äärettömän epäpätevä tai sitten irtisanomisiin valmennettu aines ei kyennyt vastaanottamaan informaatiota, prosessoimaan sitä ja edelleen käytännössä osoittamaan, että tilanne on hallinnassa. Jos ja kun esimiestyö on tätä tasoa, niin tietenkin voi pienessä mielessään miettiä, kenen osaamisessa on niin isoja aukkoja, ettei niitä kohtuullisella koulutuksella pystytä umpeen kuromaan. Olenko se minä vai sittenkin joku muu?

 

Häpeä

Luin vihdoin (ja hieman huolissani), mitä on tajunnanvirtana tullut kirjoitettua. Naama ja sille viskoutuva todellisuus on näköjään ollut kovasti akuutti aihe, koska olen kahdesti aloittanut blogini sillä. Keittiöpsykologi minussa tekee välittömästi diagnoosin alitajuntani katalasta alhosta: pelkään kasvojen menettämistä. Siis näiden ryppyjen, juonteiden, veltostuneen ihon ja hailakoituneiden silmien menettämistä vai sittenkin enemmän kuvaannollisella tasolla itsekunnioituksen katoamista sitä mukaa, kun tieto irtisanomisestani leviää työyhteisössä?

Tunnustan: olen tänään oksentanut silkasta kauhusta ja häpeästä kaksi kertaa. Onneksi olen ymmärtänyt syödä paljon suklaata, joten olen onnistunut ajattelemaan kakomisprosessin jonkinlaiseksi bulimiaharjoitukseksi. Oksennan kaikenlaista pahaa oloani.

Huomenna on kuitenkin mentävä töihin, kohdattava maailma ja säälivät katseet. Muutama vahingoniloinenkin saattaa seassa olla. Ja esimies, joka ei kykene suuntaamaan silmiään minuun vaan kuikuilee jotain katonrajassa tai ikkunan takana olevaa samalla kun suustaan tulvii sanoja siitä, miten prosessissa mennään eteenpäin. En ole koskaan ollut vangittuna, mutta jatko muistuttaa vahvasti oikeusprosessia. On kuulemiset, vastineet ja päätökset, ollaan leikisti antamassa irtisanottavalle mahdollisuus vaikuttaa.

Löysin sähköpostin vuodelta 2009. Siinä ylijohtaja toteaa, että en pääse opintovapaalle, koska hyvää perehtyneisyyttäni ja taitavaa työpanostani tarvitaan suuressa muutostilanteessa. Mielenkiinnolla odotan, millä sanoilla selitetään, miksi tässä muutostilanteessa tilanne on tismalleen päinvastoin.

2.5. Kun en tätäkään kunnolla osaa

Hetkittäin se iskee päin kasvoja, pohjaton kuristava kauhu. Miten minä jouduin tähän henkilökohtaiseen painajaiseeni? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Virkamies minussa muistuttaa, että sillä ei ole merkitystä kasvottoman byrokratian rattaissa. Asioita tarkastellaan tilastotasolla, jonne yksilön näkökulma hukkuu. Joku pitää irtisanoa, nyt se lottovoitto osui minuun. Tein mitä tahansa tai jätin tekemättä, lopputulos on sama. Jossain värähti perhosen siipi ja siitä seurasi tapahtumaketju, joka kulminoituu tähän hetkeen.

Tunteiden vuoristoradalla ei ole jarrumiestä varmistamassa, että alamäki on turvallinen. Alas ei uskalla katsoa ja ylämäessä pelottaa koko ajan, miten korkealle kohotaan. Sieltä humistellaan joka tapauksessa vauhdilla kohti alatasannetta, joka siirtyy kerta kerralla lähemmäs pohjamutia. Edelleen pahinta on epätietoisuus, koska virastomme perusarvo eli avoimuus edellyttää, että asianosaisille kerrotaan heitä koskevista asioista mahdollisimman vähän ja mahdollisimman myöhään jos silloinkaan. Työnantaja on iskenyt päälleni henkisen burkhan unohtaen silmäristikon. En näe, minne ole menossa, mutta muut tietävät, että en kuulu enää joukkoon.

En tiedä, miksi irtisanomisvalinta kohdistui minuun enkä tiedä, miten tiukka on työssäolovelvoite. En tiedä edes sitä, katkaistaanko työsuhde kertaiskusta jo maanantaina ja vartija saattaa minut, henkilökohtaiset tavarani ja kituvan huonekasvini tunnissa ulos talosta. Tosin meillä ei ole varsinaista vartijaa vaan vallan mukava vahtimestari, joka todennäköisesti auttaisi  ystävällisesti minua kantamaan säälittävät nyssäkkäni autopaikalle ja vasta siellä vaatisi luovuttamaan ilmaiseen pysäköintiin oikeuttavan parkkiluvan pois. Tässä epätietoisuudessa päädyn kuvittelemaan itselleni miljoonia huomisia, joista suurimmalla osalla ei ole mitään todellisuuspohjaa.

Surutyölle - sitähän tämä on - löytyy oma kaavansa. Ensin on shokkivaihe, josta siirrytään reaktiovaiheen kautta käsittelyvaiheeseen ja edelleen uudelleen suuntautumisen vaiheeseen. Valitettavasti en osaa pitää näitäkään vaiheita erossa toisistaan vaan olen samaan aikaan sujuvasti ärtynyt, tapahtuneen kieltävä, ahdistunut ja luottavainen. Jossain alitajunnassa pohdin, että kyse on ydinjatkeeseeni asettuneesta virkamiesmäisyydestä, jossa on jo vuosien ajan joutunut tekemään kymmentä eritasoista tehtävää samaan aikaan. Mihin se minusta parissa päivässä katoaisi?

Tällä hetkellä päällimmäinen tunne on sysimusta raivo. Voidaanko missään muualla kuin valtiolla tehdä niin, että vappuaattona iltapäivällä kerrotaan, että työsuhdettasi ei tulla jatkamaan, mutta sinulle ei saa kertoa, miksi tähän päädyttiin. Ja nimenomaan näin sanoin: ei saa kertoa!