Vielä vuosi sitten naureskelin työkavereiden kanssa, että sisäisessä haussa työpaikkaan haastateltu saa viimeisenä tietää, että ei ole tullut valituksi. Esimies ei kykene viereisestä työhuoneesta saapumaan ovelle kertoakseen, että otettiin joku muu ja sähköpostinkin lähettäminen asiasta koettiin turhaksi hienosteluksi. Siksi asia valkeni yleensä vasta siinä vaiheessa, kun intrasta sai lukea jonkun toisen nimen ja tervetulotoivotukset työpaikalle.
Tässä virallisen kesälomani ja irtisanomisaikani kunniaksi olen hakenut muutamiin työpaikkoihin ihan siksi, että olisi jotain pientä puuhantapaista. Edellisessä postauksessa kerroinkin haastattelusta, joka oli monin eri tavoin avartava, syventävä ja työttömyyden kauhuja loiventava. Koko elämääni en aio työlle uhrata, joten mieluummin ansiosidonnainen kuin ryhtyminen sätkynukeksi 24/7. Haastattelun lopuksi sain kuulla tutun fraasin "me kyllä joka tapauksessa ilmoittelemme, mitä päätämme".
Tänään huomasin hakemani työpaikan tulleen uudestaan hakuun ns. avoimille markkinoille. Sähköpostiini ei ole tullut ilmoitusta siitä, että "valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun" eikä kukaan ole soitellut pahoittelevaa puhelua. Ihan itse huomasin, että enpä tullut valituksi, mutta enpä aavistanut, että "me ilmoitamme" tarkoittaa paikan laittamista vähäeleisesti uudelleenhakuun. Joten valtio ei tässäkään rekrytointiprosessissa pettänyt: se, jota ei valittu, saa kuulla asiasta viimeisenä. Erityisen ilahduttavaa on, että kyseessä oli työministeriön alaisuudessa hoidettava tehtävä, jolloin olettaisi alkeellisten työpaikan täyttämiseen liittyvien kommervenkkien olevan hallussa. Sähköpostin lähettäminen on uskomattoman yksinkertaista, jos ei kykene puhelimessa perustelemaan, että olen huono. Mutta koska valtiolla on ihan omanlaisensa prosessit, ei tässäkään tarvinnut aikaa hukata turhuuksiin.
Yksityisellä puolella on jo opittu, että vaikka työttömiä tulvii ovista ja ikkunoista (hauska sanonta, en halua olla se työtön, joka tunteutuu työpaikalle kuudenteen kerrokseen pokat kaulassa), niin sieltä pahoittelumeili tulee todella ripeästi. Haastattelutkin ovat jotenkin inhimillisempiä tai sitten asennoidun niihin toisin kuin julkisen puolen "pakkohaastatteluihin", joissa moneen kertaan tiukataan, että olenko takaisinottovelvollisuuden piirissä ihan kuin olisi minun vikani, että olen turhauttavan pätevä moniin tehtäviin ja silti irtisanottu.
Tässä hieman yli kuukauden aikana olen ikäväkseni havainnut, että terve ruumis ei kaipaa työtä. Työkavereita ja heidän ajatuksiaan kyllä, mutta ajan saa kulumaan varsin hyvin ilman velvollisuuksia. Ihan kuin olisi ylipalkatulla vuorotteluvapaalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti