Tätä prosessia on nyt rummuteltu pitkään ja yli 6 kk ajan olen tiennyt, että viimeinen työpäiväni on 30.11.2015. Työnantajan kanssa on käyty muutoskeskusteluja ja täytetty lomakkeita ja kirjoiteltu vastineita, mutta mikään ei ole muuttunut. Kun ei ole töitä eikä ole rahaa, niin tuotannolliset ja taloudelliset edellytykset irtisanomiselle täyttyvät. Jos nyt toimintamenoja jää tänä vuonna käyttämättä lähes 300 000 euron verran, niin sillä nyt ei ole mitään merkitystä minun kannaltani.
Olen henkisesti irtaantunut työpaikasta, se ei enää merkitse tilana minulle mitään. Kopiokonetta tietty tulee ikävä, mutta muuten en tunne tässä työpöydän ääressä istuessani yhtään mitään kaihoa tai surua. Loppu mikä loppu. Ajatukset ovat tulevaisuudessa ja niissä asioissa, jotka siellä odottavat. Oikeastaan aika monet mukavat asiat.
Tai niinhän minä luulin. Tänään - siis 24 vuorokautta ennen laivani uppoamista - tuli tieto, että ehkä sittenkin talosta löytyy jotain. Kun nyt kuitenkin olen joskus aikaisemmin tehnyt yhtä ja toista ja kun on näitä eläköitymisiä ja muuta, niin voisinko harkita, että vielä kerran katsottaisiin, mitä saattaisi olla tarjolla. Ei tietenkään mitään varmaa, ainoastaan vahva ehkä. Mikään ei ole todellisuudessa muuttunut muutoskeskusteluni jälkeen, silloin ei ollut mitään, missä osaamisestani voisi olla hyötyä. Nyt yllättäen jostain kaivautuu tehtävä tai kaksi, joilla työsuhdettani voidaan jatkaa.
Miksi minusta tuntuu, että ainoa syy töiden jatkumiselle on johdon korviin kantautunut tieto siitä, että riitatilanteessa työnantaja joutuisi oikeudenkäyntikulujeni maksajaksi ja keskivahvan paheksunnan kohteeksi? Jos kimpaantuisin kunnolla ja veisin irtisanomiseni tarkemmin analysoitavaksi leivättömän pöydän ääreen, niin maineensa menettäisi vain valtiotyönantaja, en minä. Vastaavia caseja löytyy valtakunnasta pilvin pimein, mutta minä saattaisin olla se hankala henkilö, joka piittaamattomasti lähtisi kokeilemaan irtisanomisperusteluiden rajoja. Ikävä julkisuus ei ole sitä, mitä aluehallinto tällä hetkellä kaihoaa.
Joten minua on nyt hilattu löysässä hirressä hiukan ylemmäs, mutta samalla tönäisty kiivaasti keinumaan. Voi olla, että kuristun napakammin tai sitten putoan silmukasta. Irtisanomisprosessiksi nimetty jännitysnäytelmä jatkuu tunnelman tiivistyessä loppua kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti