30.4. Kun yksi ovi sulkeutuu, voi ikkunoista edelleen pudota

Tänään se sitten iskettiin päin näköä, varmuus. Enää ei ole ehkää ja vaihtoehtoja.

Jotenkin koko prosessille tyypillisesti viestinviejäksi oli valittu viattomin eli se, jota asia ei oikeastaan edes koske, mutta joka oli jotenkin saatu sotkettua kuvioihin mukaan. Ja edelleen prosessille tyypillisesti hän ei saanut kertoa muuta kuin lopputuloksen, ei perusteluja. 

Virkamiehenä oppii olemaan analyyttinen ja tarkastelemaan asiaa monesta eri suunnasta. Että miltäkö tuntuu? Ensimmäinen tunne on helpotus - se on nyt ohi. Toivonkipinää pahempi asia on tieto siitä, että toivo on itsepetosta. Enää ei tarvitse punnita erilaisia vaihtoehtoja, suunnitella erilaisia tulevaisuuksia. Yksi ovi läimäytettiin nenän edestä kiinni ja jos ei ole varovainen, voi avonaisesta ikkunasta hulmahtava tuulenpuuska viedä mukanaan. Pitää siis varoa kurkkimasta liian korkealta (John Irving jo tiesi tämän kirjassaan Kaikki isäni hotellit).

Toinen tunne oli kummastus. Miten tässä näin kävi? Kaikki valtion ikäohjelmat ja osaamisperustaiset kriteerit viskattiin kohdallani romukoppaan ja päätettiin, että tuo se on. Se, joka on liikaa. Se, jonka työt organisoidaan uudelleen ja siirretään jonnekin muualle. Käytännössä tosin vasta ensi vuonna, jos sittenkään, mutta työnantajan näkökulmasta lähtö voisi olla jo ensi viikolla. Voi aistia muun työyhteisön helpotuksen. Nuoli ei osunut, muutostukea ei tarvita, saan jatkaa tehtävissäni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Joku toinen otti osuman, kituu aikansa ja unohtuu.

Kolmas tunne on ilo. Epävarmuuden loppuminen toi muillekin varmuuden. Jokainen pääsee jatkamaan eteenpäin, pysähtynyt kuvottava vellominen huhujen kourissa päättyy tähän. Lopputulos oli kuitenkin parempi kuin pahin uhkakuva.

Neljäs tunne on yksinäisyys. Jatkan tätä matkaani yksin karikkoisille reiteille. Edessä on erilaisia näytelmiä, joiden vuorosanat ovat minulle tuntemattomia. Teen vastineita ja käyn keskusteluja, joiden tarkoitus ei ole johtaa minnekään vaan ainoastaan osoittaa, että valtiolla huolehditaan irtisanottavista suorastaan hellyttävän hyvin. Ajattele virkamies, talon johto haluaa keskustella kanssasi. Tosin jo on aikakin, 13 vuoteen minä ja osaamiseni ajatuksistani puhutammattakaan eivät ole heitä kiinnostaneet.

Irtisanottavana minusta tulee yllättäen kiinnostava, koska eihän minusta henkilökohtaisesti haluta luopua: työpanokseni on ollut mainio ja sidosryhmätkin kiittelevät. Mutta kun on nyt tämä ministeriön vaatimus vähentää väkeä, niin joudutaan tämä kipeä ratkaisu tekemään. Se ei kohdistu oikeastaan minuun ollenkaan vaan tähän tehtävään, jota ei enää ole. Voisitko silti tehdä aika pikaisesti sopimukset, tilaukset ja huolehtia laskutuksen, kun meillä ei ole ketään tilallesi ja homma täytyy saada pyörimään?

Tästä eteenpäin minua tuetaan töiden etsimisessä (suomennos: sanotaan, että katso mol.fi -palvelusta, jota ei oikeastaan ole aikoihin enää ollut, mutta sitähän ei henkilöstökoordinaattori ole huomannut tarkistaa) ja oman osaamiseni kehittämisessä (suomennos: jospa etsisit itsellesi jonkun kivan työvoimakoulutuksen) ja jaksamisessa (suomennos: muista, että niitä työterveyspsykologi palveluja saa korkeintaan kolme kertaa, ei tämä virasto mikään ikuispalveluja tarjoava Kela sentään ole).

Olo on kuin Juurakon Huldalla: Ja sittenkin!

29.4. Muutoskeskustelu

Valtiolla kaikki on vaivatonta ja valmiiksi mietittyä. Irtisanomisesta on tehty elämää suurempi prosessi kaiketi siksi, että joku teatteriesityksiin viehättynyt on päässyt miettimään erilaisia tarinallisia koukkuja, joilla viedä asiaa kaksi askelta eteenpäin ja noin kolme takaisin.

Minun tapauksessani prosessissa oli ensimmäisenä yksikön palkkalistoilla olevien virkamiesten yhteiskilvoittelu eli avaintehtävähaku, jota ei muuten pidä mennä sekoittamaan ydintehtävistä huolehtivien hakuun. Avaintehtäviä oli kaksi. Toinen oli pikkiriikkinen ja räätälöity henkilölle, joka on kaikin mahdollisin katsantokannoin määriteltynä pieni. Myös sielultaan. Toinen avaintehtävä puolestaan syleili puoli maailmaa ja kolmasosan universumista. Kumpaankin olin aliosaava, ylikoulutettu ja uudistumiskyvytön.

Seuraava askel oli tiedonsaanti rannalle jäämisestä. Se huolehdittiin tuikkaamalla asiasta laadittu selvitys ovenraosta huoneeseeni ja sanomalla, että keskiviikkona keskustellaan. Muutostukipakettiohjeen mukaan minulle olisi pitänyt samassa yhteydessä kertoa, että mistä keskustellaan, mikä on tilanne ja mihin ehkä ollaan menossa. Esimies jätti moiset joutavuudet mainitsematta: osaahan se fiksu virkamies itse intrasta tietoa etsiä, ja jännittäväähän se vain on, jos alainen ei tiedä, mihin myllyyn laitetaan jauhautumaan.

Muutoskeskustelu käytiin tänään. Läsnä oli arvovaltainen joukko eli Henkilöstökoordinaattori (joka kättelyssä kertoi, että hänellä on sitten kiire, ei oikein joutaisi olla paikalla, kun on muita tärkeämpiä asioita), Esimies (joka vaikutti siltä kuin olisi syönyt lounaaksi hapansilakkaa), Luottamushenkilö ja Irtisanottava. Keskustelun tärkein tavoite oli yhdessä täyttää muutoskeskustelulomake, jossa pohdittiin, että mitä nyt. Siis haluaako Irtisanottava jäädä taloon, mennä muualle, hamuta eläkkeen tai yllyttää itsensä yrittäjäksi. 

Irtisanottava on masokisti ja ilmoitti haluavansa jäädä taloon. Välittömästi sekä Esimies että Henkilöstökoodinaattori ilmoittivat, että "huono valinta, valitse joku muu". Ei nyt ihan noin sanoin, mutta melkein. Varsinaisesti organisaatiossa ei ole ehditty kartoittamaan soveltuvia tehtäviä, YT-prosessi kun on kestänyt vasta 9 kuukautta, joten jääminen ei välttämättä ole mahdollista. Valtiolla ei näissä asioissa turhia hötkyillä!

Irtisanottava piti pintansa, joten seuraavaksi jouduttiin miettimään, mitä tukitoimia tarvitaan, että toive voi toteutua. Ehkä lisäkoulutus? EI - kiekaisivat Henkilöstökoordinaattoti ja Esimies. Irtisanottava ei vaikuta lisäkoulutettavalta, koska hänellä on ihan väärä koulutustausta suhteessa tuleviin mahdollisesti avautuviin työpaikkoihin. Toisaalta Irtosanottavan tulee ymmärtää, että kieltäytyminen mahdollisesti tarjottavista työpaikoista (myös omalle osaamiselle täysin soveltumattomista) aiheuttaa sen, että hyvin suunniteltu muutostukiprosessi päättyy kansalaistottelemattomuuden vuoksi siihen. Irtisanottava ilmoitti, että hän on jo virankin puolesta varsin tietoinen moisesta käytännöstä.

Muutoskeskustelun varsinaisena ideana oli toteuttaa yksi etappi henkilöstöhallinnon tarkasti suunnittelemassa ohjelmassa. Tarkoituksena ei ole saada selville mitään, ei lisätä tietoa tai antaa tukea. Tärkeintä on täyttää paperi, laittaa allekirjoitukset ja niin joku jossain voi todeta, että kyllä meillä on mainio systeemi näissä irtisanomisissa, kuulemisineen kaikkineen. Tässäkin on orastavaa työtöntä tunnin verran oikein usean johtoportaan jäsenen toimesta kuunneltu ja kirjattu asiat paperille. Hyvä on olla irtisanottavana valtiolla: hurja joukko byrokraatteja noudattaa protokollaa, mutta kukaan ei huomaa tai viitsi kysyä, että miten jaksat, tuntuuko pahalta, saanko olla itkujesi olkapää.

 

28.4. Miten minusta tuli näkymätön

Vielä eilen kanssani juteltiin, naurettiin, kyseltiin kuulumisia. Tänään minusta on tullut olematon ja näkymätön. Työkaverit kiertävät huoneeni kaukaa, kahvilla keskustelu tyrehtyy lähestyessäni tuttua pöytää ja käytävällä käännetään katse sivuun aivan kuin tervehtimiseni aiheuttaisi irtisanomisuhan tarttumisen.

Minulle ei uskalleta puhua, jotta kukaan ei joutuisi kuulemaan, miltä nyt tuntuu. Muutostukipaketissa mainostettiin lukuisia erilaisia tukitoimia, joiden kohteeksi uhanalainen pääsee. Harmi, että tositilanteessa niistä yksikään ei ole käytössä. Eilisen tylyn ”sinua ei valittu, keskiviikkona katsotaan jatko” –esimiestoimen jälkeen olisi jopa kokenut kehäkettu kaivanut muutamaa ystävällistä sanaa. Sen sijaan esimies ojensi paperin, jonka mukaan työkokemukseni, osaamiseni, yhteistyötaitoni, viestintä- ja vuorovaikutustaitoni ynnä kykyni uudistaa ja uudistua ovat kutakuinkin olemattomat. Onnellinen on se työyhteisö, joka kaltaisestani turhakkeesta eroon pääsee.

Käytössäni ei ole ylimainostettuja työpsykologin palveluja (seuraava vapaa aika kesäkuussa), ei työterveyshoitajan tukea (15 min akuuttiajassa ei ehdi edes ensimmäistä kyyneltä tirauttamaan eikä juuri nyt ole mahdollisuutta muuhun, varataanko aika ensi viikolle?) eikä työterveyslääkäriinkään pääse, kun vimmaisuus on kattavimmillaan. Henkilöstökoordinaattori ei vastaa edes sähköposteihin ja oma esimies on päättänyt, että ainakaan hänen kanssaan ei asiasta sovi keskustella ennen keskiviikkoa. Upea ministeriön erikseen siunaama tuki ei kohtaa tarvitsijaa: kuten valtiolla muutenkin, kaikki on paperilla niin paljon kauniimpaa ja toimivampaa. Tärkeintähän ei ole toteutus vaan se, että tukipaketti on teoriassa olemassa.

Ylijohtaja puhui viime viikolla kauniisti, että ei irtisanominen ole kenenkään vika, niin vain kävi, että työt loppuivat. Miksi ihmeessä pöydälläni siis on pino papereita ja sähköpostissa liuta viestejä, jotka kaipaavat vastaamista ja toimenpiteitä? Työni ovat loppuneet, koska tehtävääni ei enää ole, mutta silti minun oletetaan edelleen puurtavan uutterasti yhteiskunnan hyväksi. Ja jos mahdollista, niin ennakoivasti, jotta irtisanomiseni konkretisoituessa lähdöstäni olisi mahdollisimman vähän vaivaa kenellekään.

Prosessi on kestänyt nyt 9 kuukautta. Alusta lähtien lopputulos on ollut ennakoitavissa. Silti kertaakaan ei kukaan ole kysynyt, että miten sinä jaksat. Pelkäävätkö vastausta, että en helvetissä jaksakaan, mutta kun ei kuolo korjaa niin on pakko jatkaa hengittämistä, vaikka ei ihan kokonaan elossa enää ole.

27.4. Tästä se lähtee

Sanovat, että valtion leipä on kapea, mutta pitkä. Minun osaltani se on riittänyt 27 vuodeksi, mutta ei riitä enää. Virkasuhteemi on katkolla tuotannollisista ja taloudellisista syistä (lue: koska aluehallintoa halutaan supistaa, jotta pääkaupunkiseudun virkamiehille jäisi palkkarahoja).

Ei tämä yllätyksenä tullut. Yksikön pisin ja laajin työkokemus yhdistettynä korkeaan vaan ei vielä läheskään eläkeikään ei missään nimessä ole sellainen meriitti, jolla tehdään tulosta. Alueellinen ja kansainvälinen verkostoituminen, kaikenmaailman projektit ja lukuisat toimikunnat ovat nekin jälkikäteen katsottuna hukkaanheitettyä aikaa. Vuosien joustot kesälomien ajankohdissa, vapaaehtoiset työpäivät joulun välipäivinä ja olemattomat sairaslomat ovat nekin asioita, joita ei virkauran jatkosta päätettäessä oteta huomioon. 

Esimies on saanut useiden tuntien mittaisen kalliin koulutuksen siitä, miten irtisanomisuhanalaista tulee kohdella. Silti hän kertoi asiansa varovasti ovenraosta ja pakeni paikalta siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt jotenkin perustella tai kannustaa. Ei sanaakaan siitä, että olet kuule Viraton Virkamies aika hyvä työntekijä ja harmi, kun tässä nyt näin kävi. Ehei - päätösehdotus tuikattiin pöydälle ja sen jälkeen sai huhuilla pakenevalle selälle kysymyksiään.

Reiluus - siitä tulen kirjoittamaan vielä paljon. Tänään siihen ei oikein ole kosketuspintaa.