keskiviikko 14. elokuuta 2019

Rikollinen palaa rikospaikalle

On kulunut melkein kolme vuotta siitä, kun viimeksi kohtasimme. Luin omia tekstejäni ja ihmettelin, miten vähän lähes tuhannessa päivässä tapahtuukaan. Valtio-niminen laiva ei vauhdikkaasti käänny, vaikka eteen tunkisi jotain pienempiä väylänkäyttäjiä saati miehistö turhautuisi palatessaan päivä, viikko, kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen kuin murmelit samaan pisteeseen. Vielä se kuuluisa itsetuhokallionjyrkänne ei ole löytynyt, joten täällä ollaan.

Olen edelleen virassani, olen edelleen angstia täynnä ja edelleen kovin kummissani siitä, millainen voi elämä byrokraattina olla, jos kohdalle elämän arpapelissa osuu edes hieman keskimääräistä vilkkaampi aivotoiminta. Näkyviä muutoksia työelämässä on tapahtunut lähinnä sanastossa ja toimintatavoissa, koska viime vuosina on käyty närppimässä yksityiseltä puolelta tehokkaita projektioppeja. Kalliiden koulutusten jälkeen niitä sitten sovelletaan pikkuruisen ponnettomasti julkiselle sektorille, osin toki myös niin, että alunperin amerikkalaisesta tehotuotantomallista jää jäljelle pelkkä kuori. Raamatullisena intertekstuaalina voidaan kirjata, että nimi on rekisteröity tavaramerkki, mutta sisältö on ihan itse keksittyä.

Hallitukset vaihtuvat, eduskunnan jäsenten kielenkäytöstä tehdään poliisitutkintoja, lamabudjettia kasataan ja tuoreiden ministereiden sanoin perustuksia vahvistetaan (eli yhden avustajan sijaan halutaan viisi kivaa kaveria saman pöydän ääreen miettimään, mitä seuraavaksi ehdottaisimme). Pieni (no hyvä on, viime tapaamisemme jälkeen olen pullakoitunut usealla kilolla, mutta olen toisaalta hankkinut silikonit, tosin vain lonkkaan) virkamies ei aina ymmärrä, mihin suuntaan ollaan seuraavaksi reuhtomassa itseämme. Jossain on johtotähti, jota seurata, mutta ei se ainakaan vielä ole niin kirkkaasti vilkkunut, että sen voisi likinäköisillä silmillään erottaa. 

Viimeksi tarinani jäi tilanteeseen, jossa entinen työnantaja vei irtisanomispäätöksen kumoamisen korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Pari vuotta asiaa pohdittuaan hyvin viisaat tuomarit tulivat tulokseen, että irtisanomiseni oli laiton. Kyllä, minä voitin juttuni lopulta ja ajattelin, että on hienoa saada asia päätökseen. Ihan niin sekään ei lopulta mennyt, mutta siitä kerron lisää joskus. Tai sitten en. Huolimatta päätöksen kumoamisesta ei edellisen irtisanomisen mukanaantuoma yli kolmen vuoden mittainen "pidätetty virasta" -kirjaus katoa nimikirjastani koskaan, joten saa nähdä, otanko enää lisää riskejä.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Digiloikka

Tänään sain senkin kokea: etäyhteyttä työpaikan palvelimeen ei voitu muodostaa. Mikä tarkoittaa sitä, että mikään tämän digitaalisen auvolan tietokannoista ei auennut, niin työsähköposti kuin kalenterinkin olivat tavoittamattomissa eikä töitä voinut tehdä. Tämä siitä huolimatta, että päättäjillä on luja luottamus digiloikan autuaaksitekevyyteen ja sen pohjalta on tehty päätös maailman siirtämisestä pilvipalveluihin salasanojen taakse turvaan.

Kun kaikki on koko ajan läppärissä tai kännykässä, niin yhteyden katkeaminen  on aika kohtalokasta. Minulla siihen tarvittiin tietoliikennekatkos jossain, sen jälkeen ns. virkakorttini ei enää toiminut eikä kirjautumisalue ollut käytettävissä. Mitään varajärjestelmää ei ole ellei sellaiseksi määritellä ns. julkisessa verkossa toimivaa sähköpostia (ei virkakäyttöön!) tai mahdollisuutta päästä osaan työantajan intranetin sisältöä. Kaikki yhtään napakampaa tietoturvaa edellyttävät tiedot ovat käsieni ja päätteeni ulottumattomissa. 

Parannuskeino on yksinkertainen: menen työpaikalle ja yhdistän koneeni siellä verkkoon ja odotan, että jotkut parametrit jossain asettuvat oikeaan järjestykseen, jonka jälkeen tiedon valtatie on taas auki kaikilta kaistoiltaan. Toisaalta voisi olla niin, että olen 4-päiväisellä työmatkalla (kuten ensi viikolla aion olla) enkä pääse välillä lähellekään sisäverkkoa. Silloin minulle ei ole mitään iloa siitä, että tiedän tärkeiden asiakirjojen olevan pilvipalvelussa melkein käytettävissä, jos joku minimaalinen sähkökatko jossain on tehnyt salasanoistani ja käyttäjätunnuksistani tilapäisesti toimimattomat. 

Tähän täytyy nyt vain sopeutua. Työpaikalla voin ottaa yhteyttä ATK-tukeen, jossa pystytään neuvomaan tai pahoittelemaan asiaa, mutta yksityisessä käytössä olen oman osaamiseni varassa. Ei ole olemassa ketään tai mitään, joka vastaisi, kun salasana lakkaa toimimasta tai pankin älypuhelinsovellus ilmoittaa, että sinulla ei ole lupaa tekemisiisi, suljemme tilin. Palvelunumeroihin soittaminen ei auta, vaikka jonottaisi toista tuntia eikä netistä löytyvistä usein kysytyistä kysymyksistä ole apua.

Kaiken lisäksi olen kirjoittanut samasta asiasta jo aikaisemmin, mutta mitään muutosta parempaan ei ole tapahtunut. Ei niin, että kuvittelisin kirjoitusteni vaikuttavan johonkin, mutta asiakaslähtöisen digitalisaation olettaisi jotenkin ottavan huomioon myös ne hetket, jolloin yhteyden kanssa on ongelmia. Ei ota vaan melkeinpä päinvastoin: aikaisempaa useampi palvelu pakotetaan verkkoon, vaikka siitä sillä tavalla tulee hyvin haavoittuva. Mitä ihmettä minäkin teen monipuolisella työajanseurantajärjestelmällä, jonne en pääse kirjautumaan, koska se ei tunnista tunnuksiani. Vielä aamulla tunnisti, joten kohtalaisen nopea on digialustan dementia.

 

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Silti mikään ei muutu

Hallinnossa on 15 + 15 johtajaa/päällikköä ja noin 45 vähän pienempää esimiestasoista toimijaa ja muuta muu henkilö, joilla on alaisia. Heitä varten on palkattu melkein tusinan verran asiantuntijoita kehittämään johtajuutta ja auttamaan vaativassa muutostilanteessa. Osa johtotason porukasta kävi jo pari vuotta sitten läpi vastaavan koulutuksen, mutta nähtävästi siitä ei ollut mitään hyötyä, koska ruljanssi on pyöräytetty uudestaan käyntiin.

Johtamisen tukemisella mitattuna organisaatio toimii täydellisesti! Mitään muuta yksityiskohtaa ei hallinnossa ole katsottu yhtä tärkeäksi, jos mitataan asiaa tarjottujen tuki-, seminaari- ja koulutustuntien määrällä. Jotain menee silti uudestaan ja uudestaan pieleen, koska kukaan ei ole tyytyväinen. Ei johtoporras, joka haluaa lisää paapomista ja olkapäitä, joita vasten ulvoa surkeaa kohtaloaan alaisten ahdistellessa eivätkä johdettavat, jotka eivät huomaa esimiehissä mitään edistymistä, vaikka näiden kalenteri pursuaa vertaistukiryhmiä ja yhteishengen kohottamiseksi järjestettyjä valtakunnallisia tapaamisia. Unohtaa ei sovi suljettuja verkkotyötiloja tai muilta salattuja virtuaalisia aamukahvejakaan, joiden aikana voi sanallistaa kokemuksiaan viikon varrelta.

Sanallistaminen on muuten hauska uutuus hallintojargonissa. Nyt täytyy kertoa suurta tarinaa ja sen esiasteena on omien tuntemusten saattaminen sanoiksi vähän samaan tapaan kuin päiväkodissa tehdään silloin, kun selvitetään konfliktitilanteita ja halutaan antaa väkivallalle hyväksytympi nimi. Hakkaava lapsi voi antaa tunteelleen nimeksi paha mieli, jolloin on paljon hyväksytympää roimia itseään heikompaa kuin silloin, jos tunteen nimi onkin vahingoittamisenhalu. Lopputulos on sama eli verille nuijittu lajitoveri, mutta tunteelle annettu nimi tekee väkivallasta hyväksytympää. Mistä esimerkistä ei nyt pidä vetää sitä johtopäätöstä, että johtamisen kehittämisessä oltaisiin tekemisissä lyömisen kanssa. Ei, kyse on yleisesti hyväksyttyjen kielikuvien käyttämisestä piilotettaessa todelliset tarkoitusperät puppusanageneraattorin tuotosten alle.

Joka tapauksessa samaan aikaan kun muutama tuhat rivityöntekijää kipuilee tulossa olevien massiivisten uudistusten aiheuttamien huhupuheiden kanssa, niin johtavassa asemassa oleville tarjotaan enemmän tukea kuin koskaan ennen. Koska he ovat viemässä muutosta eteenpäin. Koska he tekevät päätöksiä. Koska heitähän tämä eniten stressaa. Koska heidän kohtalaisen hyväpalkkainen vakanssinsahan tässä on tulilinjalla ja nyt tarvitaan oikeanlainen verkosto riittävän korkeassa asemassa olevia varmistamaan se, että vielä vuonna 2020 on töitä. Ja mielellään sellaisia, joissa voi vaatia omaa työhuonetta. Niitä muutamaa tuhatta peruspuurtajaa varten on noin kolme henkilöä, jotka miettivät, miten saada ylläpidettyä motivaatiota vielä pari vuotta ja miten varmistaa, että työkäytännöt tuottavat sitä tilastotietoa, jota tarvitaan pohjaksi uuden luomiselle. 

Toisaalta johtajan on helpompi nähdä tuen tarvetta johtamiselle eli itselleen kuin johdettaville. Heillehän on tarjolla alaistaitojen miettimistä eli sitä, että ollaan kivoja kaikille, tehdään työt ripeästi eikä puhuta käytävillä pahaa muista. Niihin taitoihin nyt ei paljoa opetusta tarvita, terve järki riittää, mutta johtaminen on sen verran vaativaa, että sitä ei omin aivoin noin vain tehdäkään. Ei edes silloin, kun on itse hakeuduttu esimiestehtäviin ja vakuuteltu hakemuksessa, että on kokemusta ja näkemystä. Johtajana kehittyminen edelyttää lukuisia seminaareja, alaiselle riittää se, että tekee työnsä eikä valita.

 

tiistai 1. marraskuuta 2016

Haettiin tiiminvetäjää, saatiin kehittämispäällikkö

Joskus näissä valtion hommissa kohottaa kummastuneena toista kulmakarvaansa vähän kuin merkkinä siitä, että ei ole vuosien mittaan vielä kokonaan paatunut. Mikä on muuten hieno sana, synonyymi sille, että muuttuu jyhkeäksi kiveksi. Paasi ei koskaan voi olla pieni.

Mutta asiaan. Olen hallinnossa, jossa tulevien vuosien graniittiin hakatut periaatteet ovat suunnilleen avoimuus, vuorovaikutus, yhdessä tekeminen, uudistaminen ja hyvä henkilöstöpolitiikka. Kaikki somia ja sydäntäsykähdyttäviä sanoja, jotka kertovat, että tässä ollaan porukalla tekemässä jotain semmoista yhteisöllistä ja mukavaa. Että otetaan muita huomioon ja ollaan yhdessä enemmän kuin osien summa, halaillaan tämän tästä ja kehua retostellaan, että kukaan ei puhu selän takana pahaa eikä ole edessä ilkeä.

Hevonhuttua ja höpöhöpöä, sanon minä. Todellisuudessa kyse on samanlaisesta sanahelinästä kuin nyt niin muodikkaat asiakasrajapintojen synkronointi, suurella pensselillä maalaaminen, prosessien toimintakyvyn maksimointi tai palvelumuotoilun tuomat mahdollisuudet. Näitäkin saa vapaasti käyttää miettimättä lainkaan, mitä ollaan tarkoittamassa ja ymmärtävätkö ydinprosessien ulkopuolelle jäävät kumppanuudet sanojen sisällön samalla tavalla.

Hallinnossa avoimuus ja yhdessä tekeminen ovat sitä, että tehdään päätös ja ilmoitetaan siitä. Siinähän kaikki saavat yhdessä tiedon, mitä sitä enempää selittelemään. Juuri näin on nyt tehty yksikön uusimmassa nimitysasiassa, jossa alunperin haettiin työhön osallistuvaa tiiminvetäjää, mutta muutaman kuukauden kokemuksen jälkeen onkin huomaamatta vaihdettu nimikettä paremmin palkkaa tuovaksi kehittämispäälliköksi. Ei siinä mitään, mutta kun aikoinaan tiiminvetäjän tehtävä kirjoitettiin niin tylsäksi kuin mahdollista, että ei saataisi ketään aidosti pätevää sitä hakemaan, ja nyt vaihdetaankin nimikettä, niin homma ei vaikuta hyvältä avoimelta tuottavuuslähtöiseltä henkilöstöpolitiikalta.

Asiahan ei edes koske minua. En hakenut ko. tehtävään, en hakisi siihen nytkään, mutta jotenkin on ankea olo monen muun osaavan ja pätevän puolesta. Heitä johdatettiin avoimesti harhaan  vakuuttamalla, että tiiminvetäjällä ei ole esimiesasemaa, ei palkkaan selkeästi vaikuttavia vastuita, vain pelkkiä tiiminvetäjän pieniä erikoistehtäviä. Toisin on nyt käynyt eikä vähiten siksi, että urakehityksessä ja CV:ssä näyttää paljon paremmalta, jos toimenkuvaa rukataan päällikkötason tehtäväksi, oli siihen osaamista tai ei. Kaikki tämä luonnollisesti avoimesti ja näennäisen yhdessä tehden salassa kaikilta muilta.

Saahan tuollaisia päätöksi tietenkin tehdä, tämähän on päällikkövirasto. Täällä ei työjärjestyksen mukaan tarvitse kysellä lupaa alaisilta. Eikä se ole typerä joka tavoitehakuisesti pyytää, vaan se, joka pyyntöön suostuu. Mutta sitten ei pidä ihmetellä, missä on keskinäinen kunnioitus tai miksi yhteisiä arvoja on niin hankala noudattaa. Jos johtotasolla ei välitetä työyhteisöstä, niin miksi ihmeessä siellä asiantuntijatasolla oltaisiin yhtään sen enempää yhteisen sanahelinän takana. Päivä päivältä ollaan enemmän vain töissä ja vähemmän tekemässä yhdessä, vakuutettiin johdon powerpointeilla mitä tahansa. Tunnustamattomiin alaistaitoihin kun kuuluu sekin, että behavioristisesti otetaan mallia johdon tekosista ja toistetaan niitä omassa elämässä ja omassa tehtäväkehikossa. Tässä tapauksessa siitä ei synny tulosta, vaan kimmastuneita keskusteluja sekä piikittelyä puolin ja toisin.

Hämmästyttävää, miten pienillä teoilla voi tehdä organisaatiosta toimimattoman. Ja vielä hämmästyttävämpää, että niin voi ja saa tehdä. Joku johtamisen kehittämisen tiimi saisi tästä oivan ehdottomasti välteltävän esimerkin.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Seuraavana vaiheena korkein hallinto-oikeus

Kävi juuri niin kuin uumoiltiinkin eli työnantajataho vei irtisanomispäätöksen korkeimpaan hallinto-oikeuteen, josta päätöstä odotellaan vuonna 2018. Siis siinä vaiheessa, kun kaikki muut prosessiin osallistuneet ovat jo eläkkeellä.

Tätä osattiin odottaa, mutta kyllähän se ihmetyttää. Työnantajataho olisi selvinnyt muutamalla tuhannella eurolla koko jupakasta, mutta nyt käytetään triplasti tuo summa sen todistamiseen, että YT-neuvottelujen aikana saa palkata lisää väkeä kunhan pystyy ainakin itselleen todistamaan, että kukaan YT-neuvottelujen alaisista ei ole ko. tehtävään kykenevä.

Ei se  mitään, odotellaan kaikessa rauhassa, mitä tuleman pitää. Lopputuloksella kun ei ole minulle enää tässä vaiheessa isoa merkitystä, joskin itsetuntoa hivelee ajatus siitä, että korkein hallinto-oikeus tekee päätöksen minua koskevassa asiassa. Jotenkin juhlavaa päätyä pöytäkirjoihin ja päätöksiin vieläpä niin, että itse ei joudu ensihätään maksamaan euroakaan. Työnantaja sen sijaan joutuu jo tässä vaiheessa pulittamaan 500 euroa oikeudenkäyntimaksua, jota todennäköisesti tullaan karhuamaan minulta ihan siksi, että olen mennyt tyhmyyttäni tekemään valituksen irtisanomisestani.

 

tiistai 13. syyskuuta 2016

Hetken tie on kevyt kulkea

Olen lukenut sen varmaan sata kertaa, uudestaan ja uudestaan. Hallinto-oikeus on antanut päätöksensä, jonka mukaan se katsoo, että irtisanomistani oli "valtion virkamieslain 27§ 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla edeltänyt uuden henkilön ottaminen samankaltaisiin tehtäviin. Viraston toimintaedellytyksissä ei ole selvitetty tapahtuneen muutosta vastaavana aikana. Työnantajalla ei siten ole ollut valtion virkamieslain 27 § mukaisia taloudellisia ja tuotannollisia perusteita virkasuhteen irtisanomiselle".

Minä voitin. Tai ainakin sain erävoiton, koska työnantajalla on 30 vuorokautta aikaa viedä asia Korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Etukäteen minulle sanottiin, että on mahdotonta voittaa valtiotyönantajaa, koska siellä pikkuruinen lakimiesarmeija on etukäteen varmistanut, että YT-neuvotteluissa kaikki menee pykälien mukaan. Irtisanotusta voi tuntua ihan toisenlaiselta, mutta niin se nyt vaan on, että isoa virastoa vastaan ei kannata tapella. Oma oikeustaju oli toista mieltä ja perinnöllinen halu olla oikeassa (ja osoittaa se) vei kuitenkin voiton, joten aloitin kimmastuneena valitusprosessin. Moni sanoi, että viimeistään sillä poltan sillat takanani, mutta minä luotin, että vanha kivisilta ei pala.

Tässä kohdassa tuntuu enemmän kummalliselta kuin voitonriemuiselta. On kulunut reilusti yli vuosi irtisanomisestani ja suunnilleen kolme kuukautta enemmän siitä, kun asia varmistui, vaikka mitään ei vielä paperille kirjattu. YT-prosessille oli laadittu mainiot, yksityiskohtaiset ohjeet, joista suurinta osaa ei kohdallani vaivauduttu noudattamaan. Ensin roikuin löyhässä hirressä, sitten vähän napakammassa otteessa ja lopulta kävelin ulos työpaikalta ilman, että kukaan esimiestasolta vaivautui hyvästelemään. Sen piti olla loppu.

Nyt olisi tilaisuus kävellä takaisin. Valitusaikana olen kahden viran loukussa, koska en tiedä, mitä vuodentakainen työnantajavirastoni aikoo tehdä. Periaatteessa ikävältä kalskahtava ja selkeästi rikolliseen tekoon viittaava virastapidättämiseni  päättyy samantien, jos työnantaja ei halua valittaa päätöksestä. Toisaalta olen virassa toisessa virastossa eikä entinen työantaja aikoinaan suostunut siihen, että asia olisi hoidettu virkasiirtona, koska silloin irtisanomiseni olisi pitänyt perua. Jossain henkilöstöhallinnon syövereissä se poteroissaan piilotteleva lakimiesarmeija saa taas lisätöitä miettiessään, miten tilanne puretaan. Organisaation menettelytavat tuntien minulta tuskin tullaan kysymään mitään, vaan sähköpostilla tiedotetaan, mitä on päätetty.

Jossain prosessin alkupäässä kysyin, miksi irtisanotaan se yksikön ainoa, jonka tiedetään vievän asiansa eteenpäin. Vastaus oli, että tämä ei ole henkilökysymys, näin nyt on YT:ssä päätetty. Perusteluna ovat taloudelliset ja tuotannolliset syyt eli budjetissa palkkoihin annetut rahat eivät tulevaisuudessa riitä, jos yhtä (1) ei irtisanota. Tänä vuonna tuo irtisanonut ja rahavaikeuksissa kamppaileva virasto on palkannut vain seitsemän (7) uutta työntekijää. Nostaako kukaan muu kuin minä kulmakarvojaan?

Ja onko kukaan muu hullaannuttavan iloinen siitä, että kaiken tämän jälkeen olo ei ole vain helpottunut, vaan edelleen pikkiriikkisen uhmakas? En luopunut taistelusta, en vaikka hylkäsitte.


maanantai 29. elokuuta 2016

Odotellaan

Julkishallinnossa töissäololla ja varusmiespalveluksen suorittamisella ei ole isoja eroja, ja miksi olisikaan, onhan molemmissa samanlainen ikiaikainen rakenne. Joku isompipalkkainen jossain keksii joutessaan uudistuksia ja strategioita, joita organisaatiossa alempana nököttävät sitten toteuttavat mitenkuten annettujen ohjeiden ja määräysten mukaan. Julkishallinnossa tosin saa viettää pitempään kuin vuoden. Tai saa ja saa, miten sen nyt ottaa, nykyaikana työpaikka ja siitä seuraava palkanmaksu on kaiketi enemmän saamista kuin joutumista.

Erityisen paljon yhteistä virkamiehellä ja varusmiehellä on ajankäytössä. Joskus tuntuu siltä, että kummankin ajankäyttö perustuu ensisijaisesti odottamiseen. Erona on se, että varusmiehen odottaminen on sellaisenaan aktiivista toimintaa, virkamiehen edellytetään kaiken odottamisen lomassa tekevän työnsä hyvin ja mallikelpoisesti, vaikka epävarmuus jäytää koko ajan sydänalassa. Jatkuvasti odotellaan jotain uutta, milloin  ajanhallintajärjestelmää, lakiehdotusta, toimeenpano-ohjetta, esimiehen vaihtumista, työtilaa, kolme kertaa siirrettyä työnjakopalaveria tai mahdollisuutta päästä tulostamaan kaksi sivua tuikitärkeitä yhteystietoja, joita tarvitaan, kun hallinnon nettiyhteydet jälleen kerran pätkivät. Niin, yksi jokaviikkoinen odottelunaihe ovat digitaaliset palvelut, joiden toimimattomuus on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Odottelu on turhauttavaa, koska - kiitos ns. läpinäkyvän ja avoimen tiedottamisen -  virkamiehille kerrotaan suunnitteilla ja tulossa olevista asioista juuri sen verran, että saadaan tympeä ärsytys aikaiseksi. Ajanhallintajärjestelmästä kerrotaan käyttöönottopäivä ja ohjeistetaan, miten systeemissä voi muuttaa sukunimensä toiseksi (tämähän on se asia, johon virkamies tämän tästä törmää?), mutta ei kerrota, siirtyvätkö vanhan järjestelmän tiedot automaattisesti uuteen. Käyttöönottopäivä ei tietenkään pidä paikkaansa ja taas odotellaan, että mitä tehdä, kun ehdoton ohje on, että tietyn päivän jälkeen ei vanhaan järjestelmään saa kirjata mitään.

Hallinnossa on havaittu odottelun turmiollinen vaikutus, joten viestinnässä on otettu käyttöön muutoinkin mediassa vallalla oleva systeemi. Siinä pienistä ja mitättömistä asioista kerrotaan isoin otsikoin, mutta suuret piilotetaan julkisten pöytäkirjojen vähemmänjulkisiin liitteisiin. Näin voidaan vähentää turhauttavaa asioiden tapahtumisen odottelua, mutta lisätään vastaavasti huhujen määrää ja negatiivisia käytäväpuheita, jotka ovat yllättävän usein oikeassa. Armeijassa sama asia näkyy niin, että mitä pitempään varusmiehet joutuvat odottelemaan, sitä varmemmin seuraavasta käskystä syntyy tietty mielikuva eli pieleen menee joka tapauksessa. Miten oikeassa he ovatkaan!