Voi ei teidän olisi tarvinnut!

Viimeinen työpäivä. Humoristisia puheita, leppoisaa parempia aikojen toivottelua, muutama muistelma ja lopuksi kulkuluvan ja parkkikortin luovutus, taputuksia olalle ja iloista naurua, ehkä vähän haikeutta. Että mukavasti meni, mutta menköön. Talon johto ja esimies hyvästelemässä ensimmäistä irtisanottua virkamiestä arkikahvittelun merkeissä ilman mitään kakullisia juhlallisuuksia. Ei teidän olisi todellakaan tarvinnut minun takiani!

Ja eihän teidän tarvinnutkaan, koska irtauduin työyhteisöstä eleettömän huomaamattomasti ilman, että kukaan olisi millään tavalla huomannut lähtöäni. Tai no - valehtelin - työkaverit panivat sen merkille ja pyynnöstäni jättivät vaille juhlallisuuksia, mutta muuten ketään ei kiinnostanut se, pidänkö avaimet ja kännykän vai luovutanko ne pois. Ei mitään esimiestason hyvästelyä ja työtodistuksen ojentamista, ei huolta siitä, olenko muistanut tyhjentää tietokoneelta tiedostoni, ei kyselyjä siitä, olenko tarkistanut, että tekemättömät työt on saattaen vaihdettu. Ei mitään mielenkiintoa lähtööni.

Melkein voisin väittää, että työpaikkakiusaamisen jaloin ja korkeatasoisin muoto on nyt koettu. En ole edes sen arvoinen, että joku lukuisista päällikkövakanssin ansainneista olisi valtuutettu varmistamaan, että todella ymmärrän poistua muonavahvuudesta. Opin, että irtisanottuna lähteminen ja taloon töihin tuleminen ovat samantasoisia asioita. Kumpaakaan ei osata hoitaa kunnialla. Molemmissa ihmetellään kädet levällään (ja oman esimiehen kohdalla pää kaappiin piiloon taivutettuna, ettei kukaan vain huomaa), että mitä pitäisi tehdä ja kuka tietäisi, että mitä tehdään ja jos kaikki vain oltaisiin ihan hipihiljaa, niin aika hoitaa asian kuntoon tai sitten on jo liian myöhäistä.

Nauratti ja huvitti. Yksi tämän blogin olennaisimpia tehtäviä on toimia muistina siinä vaiheessa, kun asiat on jo ohitettu. Siksi tämäkin "lähtö ilman hyvästelyjä" -episodi on vain yksi osoitus siitä, millainen on valtio työnantajana, miten toimitaan tilanteissa, joissa pitäisi osoittaa kaikille vielä töihin jääville, että hei, me arvostetaan teidän työtä. Ehei, nyt näytettiin oikein kunnolla, että ei oikeastaan arvosteta ollenkaan. Kun sinne YT-ohjeisiin ei ole kirjattu, että "irtisanotulle työntekijälle sanotaan viimeisenä työpäivänä reippaasti hei-hei ja toivotetaan mukavaa jatkoa", niin sitten ei kukaan osannut tehdä mitään.  Ns. alkeelliset kohteliaisuussäännöt kun eivät ole valtiolla kovin korkeassa kurssissa.

En odottanut lahjoja, kukkia ja puheita. Odotin perusinhimillistä kohtelua. Tai no oikeastaan en edes odottanut, kunhan kohtalaisen uteliaana ihmettelin, että näinkö karusti työura voi päättyä. Heikompi olisi voinut tirauttaa kyyneleen, vaan en minä. Hain kirjaamosta pinkan papereita ja ryhdyin laatimaan sähköpostia lakimiehelle. Tuli sellainen olo, että pieni irtisanomisen riitauttaminen olisi nyt paikallaan. Eikä mikään oikeastaan piristä viimeistä työpäivää niin paljoa kuin valitusviranomaisen osoitteen varmistaminen. Jopa siinä tilanteessa, jossa uusi työ jo odottaa ottajaansa.

Miksi te nyt minua halaatte?

Onnellisia loppuja ei ole, mutta ainakin yksi epäonneton välietappi on nyt saavutettu. Sain töitä. Virattomasta tulee taas virallinen ainakin siihen asti, kunnes seuraava YT iskee pienen ihmisen kanveesiin.

Kerroin uutisen ns. loppukeskustelussa, jossa ensin allekirjoitin paperin, jonka mukaan olen saanut tiedokseni talon johdon signeeraaman virastapidättämispäätöksen (tulee ikuisesti näkymään nimikirjassani ja todennäköisesti nakutetaan myös hautakiveen eli paha, paha juttu) ja sen jälkeen huomautin, että ennalta harjoitellut liturgiat ovat nyt turhia, koska monenlaisen kompuroinnin jälkeen olen noussut suosta ja saanut töitä. 

Sitä ilon ja riemun määrää! Että miten hienoa ja kyllähän me koko ajan toivoimme ja nyt on niin mukavaa meillä kaikilla. Ai niinkö? Minusta kyllä näytti, että isolla osalla johtoporrasta oli ihan mukavaa jo ennen kuin sain uuden työpaikan. Uutinen levisi kulovalkean tavoin ja tämän tästä tuli joku halaamaan ja onnittelemaan. Jopa esimies, joka ei ole puoleen vuoteen puhua pukahtanut, saapui työhuoneeseeni ja taputti olalle, että niin mukavia uutisia on saatu. Siis tämä sama mies, joka ihan itse päätti, että minun pitää lähteä - hän on nyt niin iloinen siitä, että sain töitä. Että tärkeä osaamiseni tulee käyttöön. Että voin sitten olla linkkinä uuden työnantajan suuntaan, jos vaikka vanhalla työpaikalla tarvitaan tietoja.

Toisten jaloille oksentaminen on epähienoa, mutta vähältä piti, että en sitä tehnyt. Olen aidosti iloinen kaikista  onnitteluista, joita sain niiltä, jotka olivat prosessin aikana minua jaksaneet kuunnella. Kaikki muut tekopyhät ja ylipirteät "kyllähän me koko ajan sanottiin, että hyvin tässä käy" -tyypit olen valmis sulkemaan hissiin ja päästämään sen vapaaseen pudotukseen. En arvosta heitä lainkaan. Jos on kyennyt olemaan hiljaa kuukausia, on turha nyt avata suutaan tässä asiassa. 

Kyllä, olen ilkeä. Jos on pystynyt vaiti seuraamaan sivusta toisen kiirastulta, ei kannata sen loppumetreillä ryhtyä ystäväksi. Se on vain osoitus siitä, että nyt kun en enää ole tarttuvaa työttömyyttä sairastava työkaveri, vaan ehkä mahdollisesti osa hyödyllistä verkostoa, niin kelpaan askelmaksi eteenpäin. Aivan kuin muka olisi koskaan ennenkään suostunut kenenkään portaaksi tai kynnysmatoksi. Aivan kuin en juuri siksi tullut irtisanotuksi.

Aika moneen sähköpostiin olen näinä päivinä kirjoittanut, että "loppu hyvin, kaikki hyvin". Harmi, että elämä ei mene niin. Onnellisia loppuja ei ole. On vain hetkellinen helpotus siitä, että jotkut asiat jatkuvat aikansa ja nykytermein "voin tarttua uusiin haasteisiin". Nyt vain tiedän entistä varmemmin, että ne haasteet voivat hetkessä muuttua täysin merkityksettömiksi, jos jossain niin päätetään. Työ tulee olemaan entistä enemmän vain työtä enkä edes haaveile siitä, että työurani jatkuisi eläkepäiviin asti. Valtio on jo  näyttänyt minulle armaat äidinkasvonsa ja irtisanomishalukkuutensa eikä minulla ole mitään syytä epäillä, etteikö sama voisi vielä kerran toistua. 

Juuri kun luulit, että maksimaalinen nöyryytys on jo koettu

Olen lukuisten työssäolovuosieni aikana hakenut työpaikalla sisäisessä haussa virkaa jos toistakin. Olen ollut jokaiseen niistä pätevä, mutta en koskaan sopiva. No, kaikkea ei voi saada.

Tähän irtisanomisaikaan liittyy leikki, jonka aavistin, mutta jonka laajuudesta en ollut tietoinen. Kun talossa tulee sisäiseen hakuun mikä tahansa virka, pitää minua haastatella potentiaalisena työntekijänä, vaikka en olisi pätevä, sopiva tai tehtävien hoidon kannalta oikealla korkeakoulututkinnolla varustettu. Niinpä olin jättänyt huomiotta tehtävän, jossa olisi tarvittu sitä äärimmäisen harvinaislaatuista osaamista, jota minulla ei ole. Tämä siis ottaen huomioon sen, että elämässäni on jo ollut lähes 30 työvuotta, joiden aikana olen ehtinyt tekemään laajakirjoisempaa työtä kuin mihin määrään useimmat antibiootit pystyvät. 

Jouduin yllätykseseni talon ylimmän johdon vastapeluriksi työnhakuhaastatteluun ja vastaamaan kysymyksiin, joissa minulta tivattiin, miksi juuri minut pitäisi kyseiseen tehtävään valita. Siis siihen tehtävään, jota en ole hakenut, koska mielestäni minua ei pitäisi valita, koska se edellyttää osaamista, jota minulla ei ole. Uskon, että jopa herra Kafka olisi kohottanut toista kulmakarvaansa moista absurdiutta seuratessaan, jos olisi päässyt tilaisuutta kuulemaan. Jostain syystä tätä leikkiä ei voitu pelata kuin Monopolia pikkulasten kanssa eli sopimalla uudet säännöt, joiden perusteella nopeutetaan ja yksinkertaistetaan tahtia, mutta saadaan kuitenkin voittaja selville. Ei siis voitu rupattelemalla sopia, että olen valmis ilmaisemaan kiinnostukseni ko. tehtävään, mutta samalla hyväksymään sen tosiseikan, että koulutukseni tai työelämässä hankittu osaamiseni eivät tue ko. tehtävän hoitamista siinä laajuudessa kuin olisi tarpeen.

Ehei, nöyryytys piti  koettaman pohjamutia myöten ihan siltä varalta, että joku saisi päähänsä varmistaa, että YT-neuvottelujen ulkoisiin muotoihin kuuluva protokolla on täysimääräisesti käyty läpi. Piti saada aikaan pöytäkirja, piti saada aikaan dokumentti, joka todistaa, että haastattelu on tehty ja vieläpä perusteellisesti.

Muistin ne kaikki muut haastattelut, joissa olen aidosti halunnut uutta tehtävää, jota en sitten saanutkaan. Tiesin sen kaiken osaamiseni, jota työnantaja ei koskaan halunnut täysimääräisesti käyttöön. Jossain ajatusteni taustalla jyskytti mustana vihansekainen järkytys, joka valtasi mielen, kun aikoinaan toisen henkilön valintaa perusteltiin hänen  kymmenen kotiäitivuotensa aikana syntyneellä monipuolisella esimieskokemuksella. Miten monta kertaa työntekijää voidaankaan nöyryyttää osoittamalla hänelle, että hän ei oikeastaan ole mitään? Jos haluat uusiin tehtäviin ja olet hankkinut vapaa-ajalla niihin osaamista, niin et takuuvarmasti kelpaa, mutta jos tiedät, että tässä tehtävässä et ole parhaimmillasi, niin päädyt omituiseen selittelytilanteeseen.

En jotenkin uskonut, että esimiehen ärtymystään pidätellen johtamien  muutoskeskustelujen ja luottamusmiehen kanssa väsättyjen turhien vastineiden jälkeen mikään prosessiin kuuluva tapahtuma yllättäisi tai saisi tolaltaan, mutta enää en ole varma. Kun on puolen vuoden ajan harsinut itseään kokoon ja luonut uutta tulevaisuutta määränpäänä ja kohtalonhetkenä marraskuun viimeinen päivä, niin tässä vaiheessa tuntuu enemmän kiusaamiselta kuin kädenojennukselta päätyä työpaikkahaastatteluun puolustamaan itseään. Olen pahoillani, että en aikoinaan tajunnut opiskella sitä, mitä työnantaja nyt tarvitsee edellinen viranhaltijan vaihdettua parempiin tehtäviin. Olen pahoillani, että irtisanomiseni aiheuttaa työnantajalle ylimääräistä vaivaa. Olen ihan oikeasti pahoillani siitä, että työnantaja valitsi irtisanottavaksi juuri minut, joka olen työnantajalle taloudellinen rasite sekä ollessani töissä että päätyessäni pitkäaikaistyöttömäksi. 

Minun kanssani työnantajalla ei ole yhtäkään hyvää vaihtoehtoa. Ei enää. Ja jotta kaikki katastrofin ainekset olisivat ilmassa: minulla ei ole edes sitä yhtä vaihtoehtoa! Tiimalasissa aika käy vähiin, kaikki eilisen varmuus on viety ja löyhästi hirtetyn köysi heiluu yhä vinhemmin.

Kamelinkin selkä taittuu

Tätä prosessia on nyt rummuteltu pitkään ja yli 6 kk ajan olen tiennyt, että viimeinen työpäiväni on 30.11.2015. Työnantajan kanssa on käyty muutoskeskusteluja ja täytetty lomakkeita ja kirjoiteltu vastineita, mutta mikään ei ole muuttunut. Kun ei ole töitä eikä ole rahaa, niin tuotannolliset ja taloudelliset  edellytykset irtisanomiselle täyttyvät. Jos nyt toimintamenoja jää tänä vuonna käyttämättä lähes 300 000 euron verran, niin sillä nyt ei ole mitään merkitystä minun kannaltani.

 

Olen henkisesti irtaantunut työpaikasta, se ei enää merkitse tilana minulle mitään. Kopiokonetta tietty tulee ikävä, mutta muuten en tunne tässä työpöydän ääressä istuessani yhtään mitään kaihoa tai surua. Loppu mikä loppu. Ajatukset ovat tulevaisuudessa ja niissä asioissa, jotka siellä odottavat. Oikeastaan aika monet mukavat asiat.

 

Tai niinhän minä luulin. Tänään - siis 24 vuorokautta ennen laivani uppoamista - tuli tieto, että ehkä sittenkin talosta löytyy jotain. Kun nyt kuitenkin olen joskus aikaisemmin tehnyt yhtä ja toista ja kun on näitä eläköitymisiä ja muuta, niin voisinko harkita, että vielä kerran katsottaisiin, mitä saattaisi olla tarjolla. Ei tietenkään mitään varmaa, ainoastaan vahva ehkä. Mikään ei ole todellisuudessa muuttunut muutoskeskusteluni jälkeen, silloin ei ollut mitään, missä osaamisestani voisi olla hyötyä. Nyt yllättäen jostain kaivautuu tehtävä tai kaksi, joilla työsuhdettani voidaan jatkaa.

 

Miksi minusta tuntuu, että ainoa syy töiden jatkumiselle on johdon korviin kantautunut tieto siitä, että riitatilanteessa työnantaja joutuisi oikeudenkäyntikulujeni maksajaksi ja keskivahvan paheksunnan kohteeksi? Jos kimpaantuisin kunnolla ja veisin irtisanomiseni tarkemmin analysoitavaksi leivättömän pöydän ääreen, niin maineensa menettäisi vain valtiotyönantaja, en minä. Vastaavia caseja löytyy valtakunnasta pilvin pimein, mutta minä saattaisin olla se hankala henkilö, joka piittaamattomasti lähtisi kokeilemaan irtisanomisperusteluiden rajoja. Ikävä julkisuus ei ole sitä, mitä aluehallinto tällä hetkellä kaihoaa.

 

Joten minua on nyt hilattu löysässä hirressä hiukan ylemmäs, mutta samalla tönäisty kiivaasti keinumaan. Voi olla, että kuristun napakammin tai sitten putoan silmukasta. Irtisanomisprosessiksi nimetty jännitysnäytelmä jatkuu tunnelman tiivistyessä loppua kohti.

Me sitten soitellaan

No sepä kiva! Soittoa ei yleensä kuulu, mutta ihan mukavaa, että työpaikkahaastattelun päätteeksi niin lupailette.

Olen käynyt aivan liian monessa haastattelussa, koska olen alkanut vähitellen ilkeilemään vastapuolelle. Ehkä he eivät sitä huomaa, mutta itse olen havainnut toistavani samoja tyhjänpäiväisiä fraaseja kuin parasta Sarasvuon mantraa uskotellessani kuulijoille, että kaikki on mahdollista ja haluan ehdottomasti ja vielä vähän enemmän tämän työn. Enkä oikeasti halua sitä yhtään. En vastaa kysymyksiin vaan vahvasti niiden ohi, laajentelen osaamistani omituisiin sfääreihin (oikeasti en osaa SPSS-ohjelmaa, mutta jos te ette tiedä, mihin sitä käytetään, niin kyllä minä voin vähän huijata, että jo toki se on minulle tuttu) ja uskoudun kuulijoilleni huokaamalla, että olen sillä tavalla onnellinen, että minulla on aina ollut äärettömän hyvät esimiehet. Pöydän alla sormeni ovat ristissä ja sisäinen kikattajani suorastaan hirnuu naurusta, mutta näin tämä menee: haastattelu on hauska leikki, jossa on tutut vuorosanat ja samanlainen loppu. Me sitten soitellaan ensi viikolla, että mikä on tilanne valinnoissa.

Järkyttyisin aika tavalla, jos joku soittaisi perään. Se romuttaisi kokonaan mukavat leppoisat päiväni, jotka alkavat työsähköpostin sisällön vakoilemisella (hyvänen aika, työtyytyväisyyskyselyyn on vastannut ennätysmäärä väkeä, hiphurraa vaan teille kaikille, jotka olette osanneet vastata kyselyyn oikein) ja jatkuu valtion avoimien työpaikkojen listan lukemisella. Sen jälkeen on syytä siirtyä juomaan kahvia ennen kuin kirjoittelee hakemuksia ja lähettelee ansioluetteloitaan ja naureskelee itselleen. Olen suorittanut virkamiesruotsin, osaan siis kyseistä kieltä suorastaan hyvin. En tosin puhu sitä tai ajoittain edes ymmärrä, mutta valtiolla kummastakaan taidosta ei ole erityisemmin hyötyä muutenkaan.

Lounaan jälkeen luen nettilehtiä, vilkaisen Oikotien ja Monsterin avoimia työpaikkoja ja katson televisiosta vanhan kotimaisen elokuvan. Sen jälkeen on aika juoda lisää kahvia ja miettiä, millä adjektiiveilla vahvistaisi olevansa omatoiminen ryhmäpuurtaja. Jos joku työnantaja vielä tämän kaiken kiireen keskellä soittaisi, niin varmasti hämmentyisin niin, että en edes kuuntelisi vaan lupautuisin tilaamaan ilmaisnäytteen niveltennotkistajaa, jos saan maksaa tilausmaksun yhdessä erässä. 

Pahinta on se, että en edes ole vielä virallisesti työtön, vaan vasta harjoittelen moista olomuotoa. Miten kiire sitä onkaan siinä vaiheessa, kun työpaikan ovi on virallisesti sulkeutunut takanani ja täyspäiväinen työnhaku alkaa. Vielä ei TE-toimisto hätyyttele työtarjouksilla enkä joudu vastaamaan selvityspyyntöön todentaakseni sitä, että en harjoita yritystoimintaa eikä minulla ole yrittäjäpuolisoa, joka voisi ainakin teoriassa työllistää irtisanotun. Tässä vaiheessa sitä kiittelee itseään kaukonäköisyydestä. Tyhmemmillä ratkaisuilla joutuisin puolison elätettäväksi ihan työhallinnon päätöksellä. Pois se minusta.