Kutsu uudelleensijoittautumisvalmennukseen

Periaatteessa minulla ei näin virkavapaalaisena pitäisi olla mitään pääsyä työsähköpostiini, mutta kaikista ohjeistuksista huolimatta se on edelleen käytössäni. Todennäköisesti minun olisi itse pitänyt oivaltaa pyytää käytön tilapäistä katkaisemista, koska esimiehestä ei näinkään vaativaan näytä olevan ja loppupelissä se olen minä, joka joutuu vastuuseen ohjeiden noudattamattomuudesta. 

Osana muutostukipakettia meille irtisanotuille järjestetään urasuunnittelu- ja työnhakuvalmennus lähes kolmen kuukauden kuluttua irtisanomispäivästä. Tästä voin nopeasti päätellä, että melkoinen osa valtion aluehallinnosta vapautetusta virkamieskunnasta on ollut töissä vähintään kahdeksan vuotta, jolloin irtisanomisaikaa on neljä kuukautta. Lyhyemmän irtisanomisajan väki on tuossa vaiheessa jo omillaan. Ehkä heitä ei ole?

Valittavana on runsas määrä erilaisia paikkakuntia ja ajankohtia. Aivan mutkatonta ja täysin omassa päätäntävallassa osallistuminen ei ole, sillä joudun anomaan esimieheltä nimeä matkasuunnitelmaan. Siis siltä esimieheltä, joka ei ole alentunut puhumaan minulle nyt noin kolmeen kuukauteen (tosin olen ollut siitä melkoisen ajan lomilla, mutta edes toukokuussa en enää ollut hänelle olemassa - miten mahtaa käydä allekirjoituksen kanssa, voiko olemattomalle antaa matkustusluvan...)

Kaksipäiväisen koulutuksen lähipäivät järjestetään noin viikon välein ja siinä välissä tehdään etätehtävä. Jonkinasteisena alan ammattilaisena kikatan sisäisesti lukiessani ohjelmaa, jonka mukaan luvassa on esimerkiksi "Työllistävät alat ja niiden aikuiskoulutusmahdollisuudet - pätevöitymisen hyötynäkökohdat" , "hakuammattien laajentaminen" sekä "omien vahvuuksien kartoitus". Joko taas pääsen testaamaan, olenko sininen vai vihreä, introvertti vai ekstrovertti tai saankohan ihan henkilökohtaisen keskustelun aiheesta "omat voimavarat käyttöön". 

Välitehtävänä keräämme ja työstämme dokumentteja (mitäköhän tämä mahtaa pitää sisällään?) sekä laadimme ansioluettelon ja hakemuksen. Tämä kaikki siis vasta siinä vaiheessa, kun työttömyys jo kutittelee ihan nenän edessä eikä suinkaan silloin, kun työnhaku olisi jo pitänyt aloittaa eli viimeistään kesäkuussa, mieluiten jo ennen sitä. Omat dokumentit on jo aikaa sitten kerätty, CV:t laadittu (ei jokaiseen työpaikkaan samalla listalla haeta) ja hakemuspohjiakin taitaa olla viisi erilaista. Jännityksellä odotan, opinkohan nyt yllättäen tekemään standardihakemuksen, jolla voi havitella mitä tahansa työpaikkaa.

Ohjelmarungossa ei sanallakaan mainita työnhakua ikääntyneenä eli mitkä kaikki ongelmat ovat odotettavissa silloin, kun ikäohjelmistaan ja työssäjaksamisestaan tunnettu valtio pyrkii vastoin omia periaatteitaan eroon virkamiehistä, joilla on pitkä työkokemus, vahva osaaminen ja työn ohessa omalla ajalla hankittua lisäkoulutusta, mutta ikää yli 55 vuotta. Ehkä tätä valmennusta kilpailutettaessa ei ostajan mielessä edes käynyt, että tässä iässä uudelleenkoulutus on toki mahdollista, mutta tuskin tuottaa sitä lisäarvoa, jonka olisi monipuolisine osaamisineen voinut entisissä työtehtävissään antaa.

Ilmoittautumisaikaa on viikon verran ja sinä aikana minun täytyy päättää, haluanko uhrata kaksi päivää todennäköisesti äärettömän turhaan valmennukseen, jonka anti tullee olemaan, että "sullahan on mahtava työkokemus ja upea koulutus, kyllä sä töitä saat" -tsemppi. Klo 9 - 16 välisenä aikana annettava valmennus  merkitsee kotoalähtöä klo 6.00 ja paluuta noin klo 18.30. Päiväraha ei korvaa ylipitkän päivän lisäkuluja erilaisista kuljetussäätämisistä puhumattakaan. Videoneuvotteluna valmennusta ei voi tietenkään järjestää, koska ryhmän tuki on niin kovin tärkeää eikä kouluttajaa voi vaivata miettimään toteutusta ns. verkon yli. 

Ymmärrän, että valmennus on tärkeä niille, jotka eivät minun tavallani ole miettineet asiaa leipätyökseen. Silti se tuntuu rahojen tuhlaukselta annettuna vasta siinä vaiheessa, kun uusi työpaikka olisi jo pitänyt löytyä, jos se ylipäätään on löytyäkseen. Jälkijättöisesti annettu ryhmämuotoinen työnhakuvalmennus ei ole tätä päivää, nyt olisi pitänyt toimia heti kesäkuun alussa tarjoten jokaiselle irtisanotulle oma työnhaun personal trainer. Valtio säästää tässäkin. Paitsi että ei oikeasti säästä, koska yksilövalmennus olisi jo tuottanut tulosta eikä väki valuisi TE-toimiston asiakkuuteen.

Ryhtymisen vaikeus

Tämä kesä on vuosiin tai oikeastaan vuosikymmeniin ensimmäinen, jolloin ei ole kiire minnekään. Ei ole sitä tavallista parin päivän tai viikon pätkiin silputtua lomaa, joista yhden pätkän aikana on juostu läpi puuhamaat ja huvipuistot, toisena pakastettu mansikat, kolmantena kerätty loput marjat, neljäntenä harkittu pientä ulkomaanmatkaa (ja joka vuosi jätetty se tekemättä ajanpuutteen vuoksi) ja siinä sivussa luettu työsähköpostit ja joskus jopa vastattu puhelimeen, koska olen kokenut olevani niin kovin tärkeä työntekijä.

Enää en ole ja nyt on aikaa! Mutta kun sitä on näin runsaasti, niin ryhtymisestä on tullut ongelma. Aloittaminen ja aikaansaaminen ovat jääneet sivuseikoiksi ja yhtä ainoaa auton huoltoonviemiskeikkaa voi suunnitella muutaman päivän ajan. Että mitä tekee sillä aikaa, kun huoltomies lisäilee öljyjä ja tarkastaa renkaita. Ennen kun saattoi jättää auton valohoitoon työpäivän ajaksi, mutta nyt ei ole sitä työpäivää, joten joutuu itse keksimään tekemistä autottomaksi ajaksi.

Tai ihan tavallinen kaupassakäynti. Ennen sen teki puolijuoksua työpäivän jälkeen vilkuilematta tarjouksia tai tarttumatta hyllyjen päihin kasattuihin houkutuksiin. Nyt menee järkyttävät määrät aikaa jo siihen, kun miettii parasta kaupassakäynnin ajankohtaa. Lähteäkö heti aamulla ja saada asia pois päiväjärjestyksestä siinä vaiheessa, kun hyllyjä vasta täytetään vai sittenkin vasta iltapäivällä, jolloin aamulla voi tehdä jotain hyödyllistä kuten lukea lehtiä kolme tuntia. 

Rajaton määrä aikaa merkitsee samalla rajatonta mahdollisuutta siirtää kaikkea huomiseen. Haen tuota työpaikkaa vasta huomenna, koska aikaa on vielä ruhtinaallisesti. Päätän keittiön uusista verhoista vasta ensi viikolla, koska nyt voin ommella ne koska tahansa, en ministeriön työkokouspäivien ja oma työpaikan palaverien katveaikoina iltaisin silmät ristissä. Teen tuon selvityksen joskus jos silloinkaan, koska sillä ei ole kiirettä. 

Samanlainen ryhtymisen vaikeus tuntuu olevan työpaikan henkilöstökoordinaattorilla, joka ei ole vastannut lukuisiin sähköpostikyselyihini. Muutostukiohjeissa kerrottiin, että häneltä tai sijaiseltaa saa aina apua ja vastauksia, mutta ehkä tämä(kään) asia ei varsinaisesti koskea minua vaan kaikkia muita. Olenhan pärjännyt tähänkin asti mainiosti yksin, miksi en siis tästä eteenkin päin?

 

Työnhaku jatkuu

Koska olen irtisanottu valtion virkamies, pääsen ensimmäisenä näkemään ne työpaikat, joita virastoissa kautta maan on tarjolla. Tarkoitus on hyvä: työnantajataho toivoo, että näin löytäisin uuden työpaikan ennen kuin päätyisin totaalityöttömäksi. Irtisanojille tulisi hyvä mieli, kun en jäisikään hädissäni raapimaan työpaikan ovea anoen pääsyä takaisin vaan vaihtaisin johonkin toiseen yhteisöön, jossa ammattitaitoani arvostettaisiin kyselemättä, miksi juuri sinä olit ainoa potkut saanut.

Viihdytän siis itseäni keskipäivän aikaan katsomalla, mitä kaikkia mainioita töitä olisi tarjolla, jos vain täyttäisi kriteerit. Yleensä tehtävässä tarvittavat taidot alkavat kannustavasti: ylempi korkakoulututkinto. Huokaisen innosta, sillä sehän minulta löytyy. Harmi, että sen jälkeen halutaankin asioita, joita minulla ei ole ja joista en ole pätkääkään kiinnostunut. 

Minulla ei ole kokemusta kuljetus- ja lentotekniseltä alalta enkä aio juosta Cooperin testiä osoittaakseni, että pärjään siinä ikätasolleni oivallisesti. Enkä lisäksi ymmärrä, miksi kuljetuksia järjestävän pitäisi itse juosta - eikö työnantajataho luota siihen, että kuljetuksiin hankittu kalusto toimii? Minulla ei harmikseni ole hajuakaan räätälöityjen tietojärjestelmien projekteista ketterillä menetelmillä tai valmiuksia perehtyä ionisoimattoman säteilyn turvallisuuskysymyksiin, vaikka ne kieltämättä vaikuttaisivat tehtäviltä, joissa aika ei tulisi pitkäksi ja ajoittain saattaisi kokea olevansa hyödyllinen. Tuntuu, että on ihan oma vikani, että valtiolla ei kaivata humanisteja.

 

Teknisten tehtävien sijaan kiinnostuin suunnattomasti työstä, joka sisältää erilaisten kriisinratkaisustrategioiden suunnittelua sekä kriisinratkaisusuunnitelmien laadintaa ja ylläpitoa. Niiden parissahan olen henkilökohtaisessa elämässäni kohta vuoden verran painiskellut, joten kaikenlaiset pienet ja suuret kriisit ovat kolhineet sen verran, että voi brassailla henkisillä mustelmillani. Harmi, että kyseisessä tehtävässä henkilökohtaiset ominaisuudet eli vaatimus hyvistä neuvottelutaidoista ja luovasta ongelmanratkaisukyvystä siirsi minut välittömästi sivuun. Vaikka hallitsisisin kaikki muut käytännön asiat, puuttuisi minulta edelleen se tärkein:  minulla ei ole taitoa ratkaista ongelmia, sillä jos olisi, en olisi nyt tässä.

 

Valtio ei petä!

Vielä vuosi sitten naureskelin työkavereiden kanssa, että sisäisessä haussa työpaikkaan haastateltu saa viimeisenä tietää, että ei ole tullut valituksi. Esimies ei kykene viereisestä työhuoneesta saapumaan ovelle kertoakseen, että otettiin joku muu ja sähköpostinkin lähettäminen asiasta koettiin turhaksi hienosteluksi. Siksi asia valkeni yleensä vasta siinä vaiheessa, kun intrasta sai lukea jonkun toisen nimen ja tervetulotoivotukset työpaikalle. 

Tässä virallisen kesälomani ja irtisanomisaikani kunniaksi olen hakenut muutamiin työpaikkoihin ihan siksi, että olisi jotain pientä puuhantapaista. Edellisessä postauksessa kerroinkin haastattelusta, joka oli monin eri tavoin avartava, syventävä ja työttömyyden kauhuja loiventava. Koko elämääni en aio työlle uhrata, joten mieluummin ansiosidonnainen kuin ryhtyminen sätkynukeksi 24/7. Haastattelun lopuksi sain kuulla tutun fraasin "me kyllä joka tapauksessa ilmoittelemme, mitä päätämme".

Tänään huomasin hakemani työpaikan tulleen uudestaan hakuun ns. avoimille markkinoille. Sähköpostiini ei ole tullut ilmoitusta siitä, että "valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun" eikä kukaan ole soitellut pahoittelevaa puhelua. Ihan itse huomasin, että enpä tullut valituksi, mutta enpä aavistanut, että "me ilmoitamme" tarkoittaa paikan laittamista vähäeleisesti uudelleenhakuun. Joten valtio ei tässäkään rekrytointiprosessissa pettänyt: se, jota ei valittu, saa kuulla asiasta viimeisenä. Erityisen ilahduttavaa on, että kyseessä oli työministeriön alaisuudessa hoidettava tehtävä, jolloin olettaisi alkeellisten työpaikan täyttämiseen liittyvien kommervenkkien olevan hallussa. Sähköpostin lähettäminen on uskomattoman yksinkertaista, jos ei kykene puhelimessa perustelemaan, että olen huono. Mutta koska valtiolla on ihan omanlaisensa prosessit, ei tässäkään tarvinnut aikaa hukata turhuuksiin.

Yksityisellä puolella on jo opittu, että vaikka työttömiä tulvii ovista ja ikkunoista (hauska sanonta, en halua olla se työtön, joka tunteutuu työpaikalle kuudenteen kerrokseen pokat kaulassa), niin sieltä pahoittelumeili tulee todella ripeästi. Haastattelutkin ovat jotenkin inhimillisempiä tai sitten asennoidun niihin toisin kuin julkisen puolen "pakkohaastatteluihin", joissa moneen kertaan tiukataan, että olenko takaisinottovelvollisuuden piirissä ihan kuin olisi minun vikani, että olen turhauttavan pätevä moniin tehtäviin ja silti irtisanottu.

Tässä hieman yli kuukauden aikana olen ikäväkseni havainnut, että terve ruumis ei kaipaa työtä. Työkavereita ja heidän ajatuksiaan kyllä, mutta ajan saa kulumaan varsin hyvin ilman velvollisuuksia. Ihan kuin olisi ylipalkatulla vuorotteluvapaalla.

Ne ei tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lauran

Työpaikkahaastattelu. Nyt sellainen on koettu ja hakija köykäiseksi todettu.

Vielä pari vuotta sitten riitti, että osasi jotain. Kyllä, olen työvuosieni aikana tämän tästä hakenut paikkaan jos toiseenkin osin harrastemielessä, osin siksi, että olen halunnut toisiin töihin ja osin siksi, että ei ole ollut oikein muuta tekemistä. Koska työpaikka on ollut olemassa, ei sillä ikuisella kakkossijalle jäämisellä ole ollut isoa merkitystä. Paitsi sen kerran, kun hain omalle työnantajalleni ryhmäpäälliköksi ja valituksi tuli viimeiset kymmenen vuotta hoitovapaalla viettänyt kollega, jolla valinnan tehneen esimiehen mukaan oli yhtä pitkä työkokemus ja pitempi esimieskokemus kuin minulla. Tarkistin asian: ei ollut ellei kotiäitiyttä rinnastettu johtamiseen ja minun työkokemuksestani vähennetty viittätoista vuotta. No, se ryhmänvetäjäkokeilu piti sisällään kaksi koko kesän kestänyttä sairauslomaa (miten ne lapset olisi muuten hoidettu) ja koko työyhteisön ajautumisen kriisitilaan, mutta se nyt ei ole tämän postauksen ydinasia.

Ydinasia on se, että enää ei palkata tekijää vaan tämän verkosto. Haastattelussa minun olisi pitänyt kyetä nimeämään niitä johtavassa asemassa olevia henkilöitä, joiden kautta tulisin hakemaani tehtävää hoitamaan. Sillä ei ole merkitystä, mitä osaan vaan sillä, mistä kaikkialta kykenen tarvittaessa ajatuksilleni taustatukea hankkimaan ja siten luomaan strategian, jolla voitan muut. Ongelmana on se, että en ihan kyennyt hahmottamaan byrokraatin tehtävää taistelutantereena, jossa yksi ja toinen himoitsee jotain ja minun tehtäväni olisi viskoa verkostostani joku estämään inhat aikeet. Tunnustan: lukiolaispoikani olisi tässä taisteluoptimoinnissa paljon minua parempi, mutta hän näkeekin peleissä koko ajan, mitä erityisvoimia tiiminsä jäsenillä on sillä hetkellä hallussaan.

Toinen kummastusta herättänyt seikka oli vaadittava osaaminen. Hakemani paikka oli ns. ylätason tehtävä, jossa substanssiosaamiselle ei ollut erityistä käyttöä. Silti näyttöä siitä intettiin moneen kertaan vähän kuin ammattioppilaitoksen rehtorilta hakevalta olisi urkittu, mitkä ovat hänen hitsausluokkansa ja kokemuksensa kanojen ruokinnasta. Jos halutaan hyvä tiiminvetäjä, ei ruohonjuuritason kaikenkattavalla osaamisella luulisi olevan erityistä painoarvoa. Itse ottaisin lähimmäksi esimieheksi tiiminvetäjän, jolla on kattava näkemys siitä, minne ollaan menossa ja keinot tavoitteen saavuttamiseksi sen sijaan, että hän tuntee jonkun, joka on joskus ollut ministeriössä.

Tilaisuuden jälkeen oivalsin, että näitä on tulossa vielä monta lisää. Minä yritän olla enemmän kuin olen ja ihmettelen mielessäni, kuka näytelmän on käsikirjoittanut ja haastattelijat kyselevät omiaan toivoen, että pääsisivät jo tekemään oikeita töitä. Paljonkohan tämä takaisinottovelvollisuusleikki tulee vielä valtiolle maksamaan haaskattuina haastattelutunteina? Todennäköisesti enemmän kuin mitä irtisanomisestani tuli säästöjä.