Minun pitäisi surra menetettyä työpaikkaa ja kadotettuja eläkerahoja, mutta minä surenkin niitä asioita, joita työn varjolla tuli tehtyä. Itken kaikkia niitä talvipäiviä, jolloin jätin lapset tarpomaan koulumatkaansa sananmukaisesti hankeen ja menin aamuhämärissä mukatärkeään palaveriin näpsäkkänä kaksi kännykkää ja läppäri näyttävästi mukana. Nyyhkytän niitä käymättä jääneitä vanhempainiltoja, jolloin istuin Helsingissä työkokouksessa pätemässä turhien puheiden ympäröimänä. Pyyhin kyyneleitä tajutessani, että tuhlasin 13 vuotta elämästäni - tästä ainoasta - sellaisiin asioihin, joilla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä kenellekään.
Samaan aikaan toisaalla lapseni kasvoivat ilman äitiä. Olinhan minä olemassa samassa tilassa, mutta ajatuksissani jossain kaukana heistä. Tuijotin kalenteria ja aikataulutin päiviäni ymmärtämättä, että työn olisi varsin hyvin voinut työntää kakkossijalle. Loppupelissä niistä kaikista suunnitelmista ja strategioista ja laatupalavereista ei jäänyt jäljelle mitään. Eikä sellaista kannata surra, mitä ei ollut olemassakaan.
Tänään yksi elämänura pyyhkäistiin pois kepeällä allekirjoituksella. Minut on irtisanottu ja se tehtiin siksi, että joku piti irtisanoa. Mainiota logiikkaa. Taloudellisesti asialla ei ole merkitystä kuin minulle, työnantajalle lähtöni on täysin yhdentekevää, koska palkkani sivukuluineen on hyttysenpissa Itämeressä. Takana on prosessi, jossa kaikki tehtiin toisin kuin oli suunniteltu. Olo on kuin vastentahtoisella koe-eläimellä, johon on kokeiltu jotain uutta ärsykettä vain siksi, että tutkijat ovat hetken halunneet kummastella, että miten se nyt noin teki.
En minä jaksa surra työpaikan menettämistä enkä enää edes työantajan ylitsevuotavaista epäreiluutta. Sitä minä suren, että olisin voinut tehdä toisin, olisin voinut tehdä oikein. Olisin voinut elää kokonaisen ehjän elämän ilman tätä kokemusta. Olisin voinut olla pienesti onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti