Tähän irtisanomisaikaan liittyy leikki, jonka aavistin, mutta jonka laajuudesta en ollut tietoinen. Kun talossa tulee sisäiseen hakuun mikä tahansa virka, pitää minua haastatella potentiaalisena työntekijänä, vaikka en olisi pätevä, sopiva tai tehtävien hoidon kannalta oikealla korkeakoulututkinnolla varustettu. Niinpä olin jättänyt huomiotta tehtävän, jossa olisi tarvittu sitä äärimmäisen harvinaislaatuista osaamista, jota minulla ei ole. Tämä siis ottaen huomioon sen, että elämässäni on jo ollut lähes 30 työvuotta, joiden aikana olen ehtinyt tekemään laajakirjoisempaa työtä kuin mihin määrään useimmat antibiootit pystyvät.
Jouduin yllätykseseni talon ylimmän johdon vastapeluriksi työnhakuhaastatteluun ja vastaamaan kysymyksiin, joissa minulta tivattiin, miksi juuri minut pitäisi kyseiseen tehtävään valita. Siis siihen tehtävään, jota en ole hakenut, koska mielestäni minua ei pitäisi valita, koska se edellyttää osaamista, jota minulla ei ole. Uskon, että jopa herra Kafka olisi kohottanut toista kulmakarvaansa moista absurdiutta seuratessaan, jos olisi päässyt tilaisuutta kuulemaan. Jostain syystä tätä leikkiä ei voitu pelata kuin Monopolia pikkulasten kanssa eli sopimalla uudet säännöt, joiden perusteella nopeutetaan ja yksinkertaistetaan tahtia, mutta saadaan kuitenkin voittaja selville. Ei siis voitu rupattelemalla sopia, että olen valmis ilmaisemaan kiinnostukseni ko. tehtävään, mutta samalla hyväksymään sen tosiseikan, että koulutukseni tai työelämässä hankittu osaamiseni eivät tue ko. tehtävän hoitamista siinä laajuudessa kuin olisi tarpeen.
Ehei, nöyryytys piti koettaman pohjamutia myöten ihan siltä varalta, että joku saisi päähänsä varmistaa, että YT-neuvottelujen ulkoisiin muotoihin kuuluva protokolla on täysimääräisesti käyty läpi. Piti saada aikaan pöytäkirja, piti saada aikaan dokumentti, joka todistaa, että haastattelu on tehty ja vieläpä perusteellisesti.
Muistin ne kaikki muut haastattelut, joissa olen aidosti halunnut uutta tehtävää, jota en sitten saanutkaan. Tiesin sen kaiken osaamiseni, jota työnantaja ei koskaan halunnut täysimääräisesti käyttöön. Jossain ajatusteni taustalla jyskytti mustana vihansekainen järkytys, joka valtasi mielen, kun aikoinaan toisen henkilön valintaa perusteltiin hänen kymmenen kotiäitivuotensa aikana syntyneellä monipuolisella esimieskokemuksella. Miten monta kertaa työntekijää voidaankaan nöyryyttää osoittamalla hänelle, että hän ei oikeastaan ole mitään? Jos haluat uusiin tehtäviin ja olet hankkinut vapaa-ajalla niihin osaamista, niin et takuuvarmasti kelpaa, mutta jos tiedät, että tässä tehtävässä et ole parhaimmillasi, niin päädyt omituiseen selittelytilanteeseen.
En jotenkin uskonut, että esimiehen ärtymystään pidätellen johtamien muutoskeskustelujen ja luottamusmiehen kanssa väsättyjen turhien vastineiden jälkeen mikään prosessiin kuuluva tapahtuma yllättäisi tai saisi tolaltaan, mutta enää en ole varma. Kun on puolen vuoden ajan harsinut itseään kokoon ja luonut uutta tulevaisuutta määränpäänä ja kohtalonhetkenä marraskuun viimeinen päivä, niin tässä vaiheessa tuntuu enemmän kiusaamiselta kuin kädenojennukselta päätyä työpaikkahaastatteluun puolustamaan itseään. Olen pahoillani, että en aikoinaan tajunnut opiskella sitä, mitä työnantaja nyt tarvitsee edellinen viranhaltijan vaihdettua parempiin tehtäviin. Olen pahoillani, että irtisanomiseni aiheuttaa työnantajalle ylimääräistä vaivaa. Olen ihan oikeasti pahoillani siitä, että työnantaja valitsi irtisanottavaksi juuri minut, joka olen työnantajalle taloudellinen rasite sekä ollessani töissä että päätyessäni pitkäaikaistyöttömäksi.
Minun kanssani työnantajalla ei ole yhtäkään hyvää vaihtoehtoa. Ei enää. Ja jotta kaikki katastrofin ainekset olisivat ilmassa: minulla ei ole edes sitä yhtä vaihtoehtoa! Tiimalasissa aika käy vähiin, kaikki eilisen varmuus on viety ja löyhästi hirtetyn köysi heiluu yhä vinhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti