Keskittämisen mukanaan tuomat erilaiset hyödyt on nyt täysimääräisinä koettu. Työsuhde on jo peräti 10 päivän mittainen - toki moni niistä on ollut pyhä tai muu vapaapäivä - mutta mitään työhön vivahtavaa en ole vielä tehnyt.
Minulla on työhuoneessani tietokone, mutta se ei ole se laite, jolla minun pitäisi töitäni tekemän. Keskitetty tietohallinto on tilannut läppärin kaikilla herkuilla, mutta se on unohtunut jonnekin, joten en pääse suurimpaan osaan työhöni liittyvistä tiedostoista tai ohjelmista. En voi ottaa muodikkaita skype-yhteyksiä etäisiin työkavereihini, sillä mikrofoni ja kuulokkeet ovat vielä matkalla kohteeseen. Hyvästi siis virtuaaliset aamukahvit ja muut modernit yhteisöhömpötykset. Samalla hyvästit myös epäviralliselle tiedotukselle, koska näiden aamupalaverien antia ei kirjata minnekään poissaoleville tiedoksi. Minulle on esimerkiksi nimetty epävirallinen ryhmäpäällikkö, johon otan yhteyttä, jos satun sairastumaan tai keksin jotain muuta esimiesasiaa. Tätä en tietäisi, jos ei työkaveri olisi sattumalta saanut asiasta vihiä ollessaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa.
Pääsen sähköpostiini ja intranettiin, mutta minulla ei ole aavistustakaan, missä ovat oman työni kannalta tärkeät dokumentit. Oletusarvoisesti ne ovat edelleenkin siellä, minne ne on aikanaan asetettu eli käyttäjätunnuksen ja salasanan takana siten, etten niihin koskaan pääsekään käsiksi.
Pöydälläni on työpuhelin, joka odottaa asentajaansa. Valtion puhelimissa ei riitä, että asetetaan sim-kortti sievästi paikalleen ja akku oikeaan lokoseen ja käynnistetään virta. Ei, näissä on niin monta erilaista salasanaa ja viritystä, että tarvitaan kokonainen ammattikunta näpyttelemään koodeja. Lisäksi palveluntarjoaja eli Elisa ilmoitti torstaina, että he ovat epähuomiossa antaneet saman alanumeron kahdelle uudelle työntekijälle. Se toinen oli isokenkäisempi, sai kapulansa nopeammin käyttöön ja nappasi samalla numeron omakseen. Elisa ei ole kyennyt vieläkään antamaan minulle uutta numeroa, joten siltä osin olen joka tapauksessa täydellisessä pimennossa.
Toisaalta minä olen kuitenkin ihan hyvässä tilanteessa, koska minulla on työhuone, siellä pöytä ja tuoli ja se vanhanmallinen tietokone suppeine käyttömahdollisuuksineen. Työkaverilta vietiin ensimmäisenä työpäivänä tietokoneen näppäimistö jollekin sitä enemmän tarvitsevalle, joten hän päätyi todelliselle tiedon valtatien katvealueelle. Minulla on kulkulupa, joten salaperäiset suljetut ovet avautuvat kuin taikasanasta. Sain parkkilapun, joka oikeuttaa jättämään auton päiväksi ilmaiselle paikalle. Normaalisti parkkialue täyttyy jo ennen kuin kello käy kahdeksaa ja varhaiset valtaavat kaikki ruudut, mutta näillä pakkasilla tilaa on ruhtinaallisesti.
Minulla ei vielä ole kuvallista korttia, jota täytyy aina kantaa kaulassa ja jolla todistan olevani virkamies. Sen puute on rinnastettavissa vapauteen. Ilman kortin mikrosirulla tehtäviä leimauksia kukaan ei voi seurata liikkeitä työpaikalle ja sieltä ulos. Työnantajan täytyy luottaa sanaani siitä, että olen ollut riittävästi läsnä ainakin fyysisesti. Ja minun täytyy olla sen luottamuksen arvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti