Pari viikkoa olen itsekseni miettinyt sitä, mistä ihmeestä veronmaksaja maksaa minunkin kohdallani. Olisi työhaluja, nyt jo työkalutkin, mutta muutoksen kourissa kärvistelevä organisaatio ei ole saanut aikaiseksi tehtävänkuvaani. Niinpä en edelleenkään tee mitään tuottavaa vaan odotan, että tapahtuisi ihme, esimiestaso pääsisi yhteisymmärrykseen työpanokseni laadusta ja saisin mandaatin ryhtyä toteuttamaan jotain jo viime vuonna hallitusohjelmassa linjattua suurta suunnitelmaa.
Valtiolla on jatkuvasti menossa organisaatiomuutoksia ja uudistuksia, joiden tarkoituksena on tehostaa toimintaa ja parantaa tuottavuutta. Harmi, että nämä muutokset itsessään syövät tehoja niin, että kuluu aina vuosi tai kaksi, että päästään täyteen työvauhtiin eli tilanteeseen, jossa jokainen tietää paikkansa koneistossa. Sen parin vuoden jälkeen onkin taas edessä uusi yhdistyminen tai jakautuminen tai siirtyminen uudenlaiseen toimintatapaan, jolloin palataan taas tehokkuudessa nollatasolle ja yritetään jotenkin räpistellä eteenpäin. Paperilla kaikki näyttää hienolta ja virtaviivaiselta, käytännössä eletään huhupuheiden ja pikavauhtia tehtyjen hätäratkaisujen maailmassa.
Kyse ei ole siitä, etteikö valtiolla haluttaisi tai osattaisi tehdä töitä. Kyse on hassunhauskasta valtapelistä, jossa aina jostain esiin pompahtaa joku, joka haluaa jättää jälkensä hallintoon. Siksi tehdään muutoksia, joiden perimmäinen tarkoitus on hämärän peitossa, mutta jotka estävät yksittäistä pientä virkamiestä antamasta täyttä työpanostaan. Näiden uudistusten vuoksi suma seisoo, koska esimiehet joutuvat leikkimään organisaatiolaatikkoleikkiä ja kirjoittelemaan tehtäväkuvia, joiden pohjalta väki sijoitetaan uudelleen. Työt joutavat odottamaan tai niitä pitää tehdä vasemmalla kädellä, koska virkamiesten aika menee erilaisissa tiedotuspalavereissa kuuntelemassa hehkutusta uuden organisaatiorakenteen auvosta ja sen tarjoamista mahdollisuuksista muutokseen.
Muutos on avainsana, jolla oikeutetaan ihan kaikki. Jopa se, että hallintoalamainen jossain asiakaslähtöisen toiminnan alkupäässä jää kuukausiksi täysin huomiotta, koska organisaatiossa on niin paljon puuhaa mietittäessä tehtäviä ja tekijöitä uudelleen. Kukaan ei vahingossakaan kysy, kannattaisiko tehtävää A hoitaneen jatkaa saman tehtävän parissa jo vaikka siksi, että hänellä on siitä talon paras kokemus ja osaaminen. Ei, muutosta tehdään sen itsensä vuoksi ja mikä muutos se sellainen on, jossa osaaja saa tehdä sitä, missä on eniten hyvödyksi. Oletusarvoisesti sekoittamalla tehtäväpakka ja tekijät säännöllisin väliajoin saadaan henkilöstöstä paras teho irti, vaikka todellisuudessa silloin hukataan valtava määrä hiljaista tietoa ja luodaan epävarmuuden ilmapiiri, jossa kukaan ei tee töitään niin hyvin kuin voisi.
Tällä erää minun tehtäväni on odotella. Onneksi olen siinä epätavallisen hyvä, onhan työuraa valtiolla takana jo melkoinen tovi. Eikä yhden väsähtäneen virkamiehen odottelulla isoa merkitystä ole, mutta valitettavasti meitä on vuositasolla satoja eri virastoissa. Organisaatiouudistusten vuoksi menetetään vuodessa kymmeniä henkilötyövuosia viranhaltijoiden joutuessa tilenteeseen, jossa hienosti suunniteltu muutos tulee kriittiseen vaiheeseen eli tehtävien määrittelyyn. Kukaan muutosta perustellut kun ei ole etukäteen pohtinut sitä, mitä uudistuneessa organisaatiossa kenenkin tulisi tehdä. Sitä ryhdytään tosissaan vatuloimaan vasta organisaation jo ollessa olemassa. Tuloksen tekemisen kannalta siis aivan liian myöhään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti