Osaamispotentiaaliarvostusvajeen korkein potenssi

Olen hyvä lillumaan omassa onnettomuudessani ja kokemaan kuin olisin maailman ainoa väärinkohdeltu virkamies. Valitettavasti olen vain yksi monista, pikkuruinen pelinappula poukkoilemassa todennäköisesti omasta narsismistaan hullaantuneiden esimiesten mielenkiintoisten päätösten tahdituksen mukaan.

Ikuisesti muutoksen kynsissä lilluvaan yksikkööni on nyt valittu esimiehet. Valintapäätös on toki vielä pelkkä ehdotus, mutta tuskin tulee muuttumaan. Lopputulos oli juuri sellainen kuin osattiin odottaa eli osaaminen, tietäminen, kokemus ja jo hankittu kunnioitus viskottiin roskakoppaan ja tilalle tulivat uudet raikkaat tuulet. Harmillista, että puhuri piti saada aikaan juuri nyt, kun kaikki on muutenkin mahdollisimman sekaisin, mutta valintoja tehtäeässä ei koskaan ajatella nykyhetken tuloksentekoa vaan tilannetta parin vuoden kuluttua.

Harmi, että me joudumme kuitenkin ne pari vuotta tekemään töitä ja kaikesta päätellen myös tulosta, vaikka työelämän korttipakasta on väärillä ratkaisuilla poistettu kaikki ässät ja kuvakortit. Koko yksikkö etsii itseään ja paikkaansa hierarkiassa ja siihen samaan syssyyn otetaan uusia ummikkopomoja opettelemaan substanssia. Joku järki tässä pitää olla, että myllätään kaikki sekaisin myös tunnetasolla siirtämällä osaavat, kokeneet ja pidetyt esimiehet sivuun. Alan vähitellen uskoa ajatukseen siitä, että valtiolla riemulla harjoitetun "hajota ja hallitse" -toimintatavan ei ole tarkoitus tuottaa parempaa tulosta vaan enemmän pahaa mieltä. Tehokkuutta ei kaivata kuin suorittavan- ja asiantuntijatason työssä, kaikessa muussa riittää, että murskaamalla mennyt saadaan kaaosta aikaan.

Mietin, monesko surkea esimiesvalinta ja ala-arvoisella tavalla toteutettu prosessi toimintaympäristössäni tämä  on urallani. Pääsin laskuissani niin pitkälle, että katsoin parhaaksi lopettaa. Jos valtion virkamiesten oletetaan osaavan asiakkaiden kyykyttäminen, niin hallinnon sisällä tyhmänylpeää alistamista on monin verroin enemmän. Ymmärrän tarpeen uudistaa organisaatioita, ymmärrän tarpeen saada aikaan muutosta, mutta en ymmärrä sitä, että etenkin työhallinnossa muutos merkitsee aina sitä, että osaavimmat ja inhimillisellä tavalla ilman keppiä tulosta tahkovat viskotaan sivuun vain siksi, että he ovat uhka johtajille. Muutoksen suuntahan ei voi koskaan olla käytännön työstä havaittujen ongelmien ratkaisemisesta pontta hakeva, vaan sen tulee aina olla johtajan tai päällikön hekumallinen hengentuote, joka liiskataan organisaation toimintamalliksi vaikka väkisin.

Tyhmää tuntea yllättyneenä asiasta, jonka tajusi todeksi jo aikaa sitten. Edelleenkin on ajoittain juurakonhuldamainen olo iskiessäni nyrkkiä pöytään ja hokiessani, että "sittenkin". Ei sitä "sittenkiä" koskaan tule. Muutos on mahdollisuus ja tällä kertaa se oli mahdollisuus siirtää päällikölle vaarallisin (suomennos: osaavin, pätevin ja pidetyin) alainen vilttiketjuun. Vuosi sitten edellisessä organisaatiossa se olin minä, nyt tässä uudessa joku toinen. Sama kaava toistuu ja eniten kärsii kansalainen, joka ei saa sitä jotain meidän salaperäisissä kammioissamme prosessoimaamme palvelua niin ripeästi kuin pitäisi.