Hetkittäin se iskee päin kasvoja, pohjaton kuristava kauhu. Miten minä jouduin tähän henkilökohtaiseen painajaiseeni? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Virkamies minussa muistuttaa, että sillä ei ole merkitystä kasvottoman byrokratian rattaissa. Asioita tarkastellaan tilastotasolla, jonne yksilön näkökulma hukkuu. Joku pitää irtisanoa, nyt se lottovoitto osui minuun. Tein mitä tahansa tai jätin tekemättä, lopputulos on sama. Jossain värähti perhosen siipi ja siitä seurasi tapahtumaketju, joka kulminoituu tähän hetkeen.
Tunteiden vuoristoradalla ei ole jarrumiestä varmistamassa, että alamäki on turvallinen. Alas ei uskalla katsoa ja ylämäessä pelottaa koko ajan, miten korkealle kohotaan. Sieltä humistellaan joka tapauksessa vauhdilla kohti alatasannetta, joka siirtyy kerta kerralla lähemmäs pohjamutia. Edelleen pahinta on epätietoisuus, koska virastomme perusarvo eli avoimuus edellyttää, että asianosaisille kerrotaan heitä koskevista asioista mahdollisimman vähän ja mahdollisimman myöhään jos silloinkaan. Työnantaja on iskenyt päälleni henkisen burkhan unohtaen silmäristikon. En näe, minne ole menossa, mutta muut tietävät, että en kuulu enää joukkoon.
En tiedä, miksi irtisanomisvalinta kohdistui minuun enkä tiedä, miten tiukka on työssäolovelvoite. En tiedä edes sitä, katkaistaanko työsuhde kertaiskusta jo maanantaina ja vartija saattaa minut, henkilökohtaiset tavarani ja kituvan huonekasvini tunnissa ulos talosta. Tosin meillä ei ole varsinaista vartijaa vaan vallan mukava vahtimestari, joka todennäköisesti auttaisi ystävällisesti minua kantamaan säälittävät nyssäkkäni autopaikalle ja vasta siellä vaatisi luovuttamaan ilmaiseen pysäköintiin oikeuttavan parkkiluvan pois. Tässä epätietoisuudessa päädyn kuvittelemaan itselleni miljoonia huomisia, joista suurimmalla osalla ei ole mitään todellisuuspohjaa.
Surutyölle - sitähän tämä on - löytyy oma kaavansa. Ensin on shokkivaihe, josta siirrytään reaktiovaiheen kautta käsittelyvaiheeseen ja edelleen uudelleen suuntautumisen vaiheeseen. Valitettavasti en osaa pitää näitäkään vaiheita erossa toisistaan vaan olen samaan aikaan sujuvasti ärtynyt, tapahtuneen kieltävä, ahdistunut ja luottavainen. Jossain alitajunnassa pohdin, että kyse on ydinjatkeeseeni asettuneesta virkamiesmäisyydestä, jossa on jo vuosien ajan joutunut tekemään kymmentä eritasoista tehtävää samaan aikaan. Mihin se minusta parissa päivässä katoaisi?
Tällä hetkellä päällimmäinen tunne on sysimusta raivo. Voidaanko missään muualla kuin valtiolla tehdä niin, että vappuaattona iltapäivällä kerrotaan, että työsuhdettasi ei tulla jatkamaan, mutta sinulle ei saa kertoa, miksi tähän päädyttiin. Ja nimenomaan näin sanoin: ei saa kertoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti