Luin vihdoin (ja hieman huolissani), mitä on tajunnanvirtana tullut kirjoitettua. Naama ja sille viskoutuva todellisuus on näköjään ollut kovasti akuutti aihe, koska olen kahdesti aloittanut blogini sillä. Keittiöpsykologi minussa tekee välittömästi diagnoosin alitajuntani katalasta alhosta: pelkään kasvojen menettämistä. Siis näiden ryppyjen, juonteiden, veltostuneen ihon ja hailakoituneiden silmien menettämistä vai sittenkin enemmän kuvaannollisella tasolla itsekunnioituksen katoamista sitä mukaa, kun tieto irtisanomisestani leviää työyhteisössä?
Tunnustan: olen tänään oksentanut silkasta kauhusta ja häpeästä kaksi kertaa. Onneksi olen ymmärtänyt syödä paljon suklaata, joten olen onnistunut ajattelemaan kakomisprosessin jonkinlaiseksi bulimiaharjoitukseksi. Oksennan kaikenlaista pahaa oloani.
Huomenna on kuitenkin mentävä töihin, kohdattava maailma ja säälivät katseet. Muutama vahingoniloinenkin saattaa seassa olla. Ja esimies, joka ei kykene suuntaamaan silmiään minuun vaan kuikuilee jotain katonrajassa tai ikkunan takana olevaa samalla kun suustaan tulvii sanoja siitä, miten prosessissa mennään eteenpäin. En ole koskaan ollut vangittuna, mutta jatko muistuttaa vahvasti oikeusprosessia. On kuulemiset, vastineet ja päätökset, ollaan leikisti antamassa irtisanottavalle mahdollisuus vaikuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti