Tänään se sitten iskettiin päin näköä, varmuus. Enää ei ole ehkää ja vaihtoehtoja.
Jotenkin koko prosessille tyypillisesti viestinviejäksi oli valittu viattomin eli se, jota asia ei oikeastaan edes koske, mutta joka oli jotenkin saatu sotkettua kuvioihin mukaan. Ja edelleen prosessille tyypillisesti hän ei saanut kertoa muuta kuin lopputuloksen, ei perusteluja.
Virkamiehenä oppii olemaan analyyttinen ja tarkastelemaan asiaa monesta eri suunnasta. Että miltäkö tuntuu? Ensimmäinen tunne on helpotus - se on nyt ohi. Toivonkipinää pahempi asia on tieto siitä, että toivo on itsepetosta. Enää ei tarvitse punnita erilaisia vaihtoehtoja, suunnitella erilaisia tulevaisuuksia. Yksi ovi läimäytettiin nenän edestä kiinni ja jos ei ole varovainen, voi avonaisesta ikkunasta hulmahtava tuulenpuuska viedä mukanaan. Pitää siis varoa kurkkimasta liian korkealta (John Irving jo tiesi tämän kirjassaan Kaikki isäni hotellit).
Toinen tunne oli kummastus. Miten tässä näin kävi? Kaikki valtion ikäohjelmat ja osaamisperustaiset kriteerit viskattiin kohdallani romukoppaan ja päätettiin, että tuo se on. Se, joka on liikaa. Se, jonka työt organisoidaan uudelleen ja siirretään jonnekin muualle. Käytännössä tosin vasta ensi vuonna, jos sittenkään, mutta työnantajan näkökulmasta lähtö voisi olla jo ensi viikolla. Voi aistia muun työyhteisön helpotuksen. Nuoli ei osunut, muutostukea ei tarvita, saan jatkaa tehtävissäni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Joku toinen otti osuman, kituu aikansa ja unohtuu.
Kolmas tunne on ilo. Epävarmuuden loppuminen toi muillekin varmuuden. Jokainen pääsee jatkamaan eteenpäin, pysähtynyt kuvottava vellominen huhujen kourissa päättyy tähän. Lopputulos oli kuitenkin parempi kuin pahin uhkakuva.
Neljäs tunne on yksinäisyys. Jatkan tätä matkaani yksin karikkoisille reiteille. Edessä on erilaisia näytelmiä, joiden vuorosanat ovat minulle tuntemattomia. Teen vastineita ja käyn keskusteluja, joiden tarkoitus ei ole johtaa minnekään vaan ainoastaan osoittaa, että valtiolla huolehditaan irtisanottavista suorastaan hellyttävän hyvin. Ajattele virkamies, talon johto haluaa keskustella kanssasi. Tosin jo on aikakin, 13 vuoteen minä ja osaamiseni ajatuksistani puhutammattakaan eivät ole heitä kiinnostaneet.
Irtisanottavana minusta tulee yllättäen kiinnostava, koska eihän minusta henkilökohtaisesti haluta luopua: työpanokseni on ollut mainio ja sidosryhmätkin kiittelevät. Mutta kun on nyt tämä ministeriön vaatimus vähentää väkeä, niin joudutaan tämä kipeä ratkaisu tekemään. Se ei kohdistu oikeastaan minuun ollenkaan vaan tähän tehtävään, jota ei enää ole. Voisitko silti tehdä aika pikaisesti sopimukset, tilaukset ja huolehtia laskutuksen, kun meillä ei ole ketään tilallesi ja homma täytyy saada pyörimään?
Tästä eteenpäin minua tuetaan töiden etsimisessä (suomennos: sanotaan, että katso mol.fi -palvelusta, jota ei oikeastaan ole aikoihin enää ollut, mutta sitähän ei henkilöstökoordinaattori ole huomannut tarkistaa) ja oman osaamiseni kehittämisessä (suomennos: jospa etsisit itsellesi jonkun kivan työvoimakoulutuksen) ja jaksamisessa (suomennos: muista, että niitä työterveyspsykologi palveluja saa korkeintaan kolme kertaa, ei tämä virasto mikään ikuispalveluja tarjoava Kela sentään ole).
Olo on kuin Juurakon Huldalla: Ja sittenkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti