On kulunut melkein kolme vuotta siitä, kun viimeksi kohtasimme. Luin omia tekstejäni ja ihmettelin, miten vähän lähes tuhannessa päivässä tapahtuukaan. Valtio-niminen laiva ei vauhdikkaasti käänny, vaikka eteen tunkisi jotain pienempiä väylänkäyttäjiä saati miehistö turhautuisi palatessaan päivä, viikko, kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen kuin murmelit samaan pisteeseen. Vielä se kuuluisa itsetuhokallionjyrkänne ei ole löytynyt, joten täällä ollaan.
Olen edelleen virassani, olen edelleen angstia täynnä ja edelleen kovin kummissani siitä, millainen voi elämä byrokraattina olla, jos kohdalle elämän arpapelissa osuu edes hieman keskimääräistä vilkkaampi aivotoiminta. Näkyviä muutoksia työelämässä on tapahtunut lähinnä sanastossa ja toimintatavoissa, koska viime vuosina on käyty närppimässä yksityiseltä puolelta tehokkaita projektioppeja. Kalliiden koulutusten jälkeen niitä sitten sovelletaan pikkuruisen ponnettomasti julkiselle sektorille, osin toki myös niin, että alunperin amerikkalaisesta tehotuotantomallista jää jäljelle pelkkä kuori. Raamatullisena intertekstuaalina voidaan kirjata, että nimi on rekisteröity tavaramerkki, mutta sisältö on ihan itse keksittyä.
Hallitukset vaihtuvat, eduskunnan jäsenten kielenkäytöstä tehdään poliisitutkintoja, lamabudjettia kasataan ja tuoreiden ministereiden sanoin perustuksia vahvistetaan (eli yhden avustajan sijaan halutaan viisi kivaa kaveria saman pöydän ääreen miettimään, mitä seuraavaksi ehdottaisimme). Pieni (no hyvä on, viime tapaamisemme jälkeen olen pullakoitunut usealla kilolla, mutta olen toisaalta hankkinut silikonit, tosin vain lonkkaan) virkamies ei aina ymmärrä, mihin suuntaan ollaan seuraavaksi reuhtomassa itseämme. Jossain on johtotähti, jota seurata, mutta ei se ainakaan vielä ole niin kirkkaasti vilkkunut, että sen voisi likinäköisillä silmillään erottaa.
Viimeksi tarinani jäi tilanteeseen, jossa entinen työnantaja vei irtisanomispäätöksen kumoamisen korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Pari vuotta asiaa pohdittuaan hyvin viisaat tuomarit tulivat tulokseen, että irtisanomiseni oli laiton. Kyllä, minä voitin juttuni lopulta ja ajattelin, että on hienoa saada asia päätökseen. Ihan niin sekään ei lopulta mennyt, mutta siitä kerron lisää joskus. Tai sitten en. Huolimatta päätöksen kumoamisesta ei edellisen irtisanomisen mukanaantuoma yli kolmen vuoden mittainen "pidätetty virasta" -kirjaus katoa nimikirjastani koskaan, joten saa nähdä, otanko enää lisää riskejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti