28.4. Miten minusta tuli näkymätön

Vielä eilen kanssani juteltiin, naurettiin, kyseltiin kuulumisia. Tänään minusta on tullut olematon ja näkymätön. Työkaverit kiertävät huoneeni kaukaa, kahvilla keskustelu tyrehtyy lähestyessäni tuttua pöytää ja käytävällä käännetään katse sivuun aivan kuin tervehtimiseni aiheuttaisi irtisanomisuhan tarttumisen.

Minulle ei uskalleta puhua, jotta kukaan ei joutuisi kuulemaan, miltä nyt tuntuu. Muutostukipaketissa mainostettiin lukuisia erilaisia tukitoimia, joiden kohteeksi uhanalainen pääsee. Harmi, että tositilanteessa niistä yksikään ei ole käytössä. Eilisen tylyn ”sinua ei valittu, keskiviikkona katsotaan jatko” –esimiestoimen jälkeen olisi jopa kokenut kehäkettu kaivanut muutamaa ystävällistä sanaa. Sen sijaan esimies ojensi paperin, jonka mukaan työkokemukseni, osaamiseni, yhteistyötaitoni, viestintä- ja vuorovaikutustaitoni ynnä kykyni uudistaa ja uudistua ovat kutakuinkin olemattomat. Onnellinen on se työyhteisö, joka kaltaisestani turhakkeesta eroon pääsee.

Käytössäni ei ole ylimainostettuja työpsykologin palveluja (seuraava vapaa aika kesäkuussa), ei työterveyshoitajan tukea (15 min akuuttiajassa ei ehdi edes ensimmäistä kyyneltä tirauttamaan eikä juuri nyt ole mahdollisuutta muuhun, varataanko aika ensi viikolle?) eikä työterveyslääkäriinkään pääse, kun vimmaisuus on kattavimmillaan. Henkilöstökoordinaattori ei vastaa edes sähköposteihin ja oma esimies on päättänyt, että ainakaan hänen kanssaan ei asiasta sovi keskustella ennen keskiviikkoa. Upea ministeriön erikseen siunaama tuki ei kohtaa tarvitsijaa: kuten valtiolla muutenkin, kaikki on paperilla niin paljon kauniimpaa ja toimivampaa. Tärkeintähän ei ole toteutus vaan se, että tukipaketti on teoriassa olemassa.

Ylijohtaja puhui viime viikolla kauniisti, että ei irtisanominen ole kenenkään vika, niin vain kävi, että työt loppuivat. Miksi ihmeessä pöydälläni siis on pino papereita ja sähköpostissa liuta viestejä, jotka kaipaavat vastaamista ja toimenpiteitä? Työni ovat loppuneet, koska tehtävääni ei enää ole, mutta silti minun oletetaan edelleen puurtavan uutterasti yhteiskunnan hyväksi. Ja jos mahdollista, niin ennakoivasti, jotta irtisanomiseni konkretisoituessa lähdöstäni olisi mahdollisimman vähän vaivaa kenellekään.

Prosessi on kestänyt nyt 9 kuukautta. Alusta lähtien lopputulos on ollut ennakoitavissa. Silti kertaakaan ei kukaan ole kysynyt, että miten sinä jaksat. Pelkäävätkö vastausta, että en helvetissä jaksakaan, mutta kun ei kuolo korjaa niin on pakko jatkaa hengittämistä, vaikka ei ihan kokonaan elossa enää ole.